Lihavuusleikkauksia tehdään Suomessa noin 1600 vuodessa. Niissä näyttää tutkimusten perusteella olevan sangen vaikuttavat tulokset, nimittäin 10 vuotta leikkauksen jälkeen 70 prosenttia leikatuista on edelleen 20 prosenttia alhaisemmassa painossa kuin ennen leikkausta. Leikkauksiin on tiukat kelpoisuusvaatimukset ja tulosten perusteella näyttää siltä, että kriteerit on hyvin valittu.
Huomasin kiinnostuvani siitä, miten leikkaus vaikuttaa psyykeen. Nimittäin leikkaushan sinänsä ei ole mikään ihmekeino, vaan sen teho perustuu siihen, että henkilö tekee radikaalin muutoksen ruokailutottumuksiinsa. Kyky tämän muutoksen tekemiseen täytyy osoittaa ennen kuin leikkaukseen pääsee. Ja toisaalta leikkausta harkitaan vasta sitten, kun kaikki perinteiset laihdutuskeinot on jo kokeiltu ja niissä epäonnistuttu. Mistä siis on kyse, kun henkilö, joka ei ole aiemmin pystynyt menestyksekkäästi laihduttamaan, pystyykin siihen yhtäkkiä, kun palkintona on leikkaukseen pääseminen?
Osittain kyse lienee siitä, että lyhyet laihdutusrupeamat onnistuvat lopulta sangen monelta. Ongelmiin ajaudutaan, kun laihdutettu paino pitäisi saada pysymään poissa. Leikkaukseen menevä on latautunut kirkkaamman tulevaisuuden odotuksesta ja saa ylimääräistä voimaa laihdutusrupeaman onnistumiseen. Kun leikkaus on tehty, uudesta vatsalaukusta tuleva välitön ja konkreettinen palaute mm. kivun tai muun epämukavuuden muodossa auttaa pysymään ruodussa muistuttamalla vanhojen elintapojen haitallisuudesta. Näin kehon antama palaute heilauttaa henkilön takaisin oikeille raiteille nopeasti junan meinatessa suistua kiskoiltaan.
Sen sijaan tavallinen laihduttaja, jolla ei ole tällaista muistuttajaa, voi upota vanhoihin syömistapoihin saamatta herättävää ravistusta. Tai jos joku tai jokin yrittäisi ravistella, viesti ei ole usein riittävän vahva auttaakseen ”heräämään” ja palautumaan ruotuun. Sen voi aina tehdä huomennakin, kun mikään ei pakota.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että laihdutusleikkauksen menestyjillä tapahtuu paljon muutakin kuin syömisen korjaantuminen määrällisesti ja laadullisesti. Ruokaa ei voi enää käyttää lohtuna eikä stressin poistajana. Napostelu pitää jättää pois ja alkoholinkin käyttö on muutettava erittäin kohtuulliseksi. Muutoksia jatketaan sillä ajatuksella, että ne ovat pysyviä. Paluu vanhaan ei ole enää mahdollista ja se onkin kokonaan poistettava mielen vaihtoehtovalikoista. Myös syömisen tapa muuttuu siinä mielessä, että ruoan vaikutuksia on tunnusteltava – ehkä mautkin avautuvat uudella tavalla hitaasti ja vähän kerrallaan syödessä.
Kaikki yllämainitut muutoksethan ovat sellaisia, että ne voisi toteuttaa myös ilman leikkausta. Mutta leikkauksen totisuus ja sen vaatima sitoutuminen näyttävät auttavan merkittävästi muuttamaan sekä syömiskäyttäytymistä että ruokasuhdetta – niillä, joille toimenpide sopii.
Sitten on tietysti ne 30 %, joiden paino palautuu leikkausta edeltäviin lukemiin tai joilla kummempaa laihtumista ei tapahdu leikkauksen seurauksena. Meillä Syömishäiriökeskuksessa nähdään luonnollisesti vain niitä tapauksia, joilla leikkaus ei ole tuottanut hyvää tulosta. Leikkaustuloksen epäonnistumiseen näyttäisivät vaikuttavan ainakin stressaava elämäntilanne ja voimakas tunnesyömistaipumus. Näyttäisi siltä, että jos henkilö on tottunut käyttämään syömistä pääasiallisena tunteen säätelykeinonaan, ei siitä luopuminen onnistu ilman, että keskittyy erikseen opettelemaan muita keinoja tunteiden kanssa selviämiseksi. Jos lisäksi rankka elämäntilanne kuormittaa ja koettelee tunteiden sietokykyä jatkuvasti, on psyykkisen muutoksen tekeminen monille lähes mahdotonta.
Olemme huomanneet, että jotkut ottavat leikkauksen jälkeisten muutosten tekemisen niinkin tosissaan, että syömisen niukentuminen alkaa lähennellä jo laihuushäiriöisiä piirteitä. Tällöin syöminen jää niin niukaksi, että se alkaa jo olla vaarallista.
Joillakin parisuhde saattaa yllättävästi joutua melkoiselle koetukselle laihtumisen jälkeen. Puolison merkittävä laihtuminen voi nostaa esille mustasukkaisuutta ja huonommuudentunnetta, jota suhteessa ei aiemmin ollut läsnä.
Leikkauksen jälkeen voi myös tulla masennus, ahdistushäiriöitä ja unettomuutta. Kirjallisuudesta löytyy myös tapauskertomuksia, joissa leikkauksen jälkeen on henkilölle ensimmäisen kerran elämässään puhjennut mania tai psykoosi. Lisäksi lisääntynyttä itsemurha-alttiutta on löydetty lihavuusleikatuilta potilailta. Joillekin voi syömisen tilanne tulla uusia hankalia tunteensäätelytapoja, kuten alkoholin liikakäyttöä.
Kehonkuvan kanssa joillekin tulee yllätyksenä se, että onkin vaikeaa asettua hoikkaan kehoon. Mieli yhä kokee kehon lihavana, vaikka painon pudotusta olisi takana useita kymmeniä kiloja. Erityisesti jos lihavuus on alkanut jo nuoruusiässä, on identiteetti voinut muodostua tämän kehon mukaiseksi. Uuden asenteen kehoon joutuukin opettelemaan samalla kun harjoitellaan uutta suhdetta ruokaan.
Sitten on tietysti ne, joilla alempi paino kyllä pysyy, mutta leikkauksesta tulee komplikaatioita, joiden seurauksena joutuu elämään kipujen kanssa ja mahdollisten uusien korjaavien leikkausten kanssa.
Leikkauksissa on siis puolensa ja puolensa. Ei varmasti helppo päätös suuntaan tai toiseen. Koska lihavuuden hoidossa ei olla vielä kokeiltu keinoja, joissa psyykkisten tekijöiden muokkaamiseen ja uusien tunteensäätelykeinojen opettelemiseen olisi panostettu esimerkiksi tarjoamalla yksilöllistä tai ryhmässä tapahtuvaa apua riittävän intensiivisesti ja riittävän pitkän aikaa, minä ainakin jään vielä uteliaaksi, että voisiko kunnollisilla psyykkisillä toimenpiteillä saada myös vaikuttavia tuloksia. Rahakukkaron päällä istujia on usein vaikeaa vakuuttaa psyykkisten keinojen tehokkuudesta, sillä ne vaativat aikaa näyttääkseen tehonsa. Mutta ehkä sellainenkin tutkimus saataisiin vielä tehtyä?
Terveisin,
Pia Charpentier
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti