Hyvä, parempi, täydellinen

Työssäni syömishäiriöitä sairastavien parissa olen törmännyt usein itsellenikin osittain tuttuun täydellisyyden tavoitteluun, perfektionismiin. Olen tavannut ihmisiä, joiden tavoitteet ovat niin korkealla, että harva jos kukaan niihin ylettäisi. Syömishäiriöitä sairastavien perfektionismi saattaakin saada kohtuuttomia mittasuhteita ja sairautta ylläpitäviä piirteitä. Pahimmillaan sairastuneet ruoskivat itsensä vereslihalle vaatimuksissaan ja tavoitteissaan. Pakko-oireiseltakin täydellisyyden tavoittelu välillä vaikuttaa.

Perfektionismilla on mielestäni usein vahva negatiivinen sävy, jotenkin sellainen ihmisestä ja inhimillisyydestä etäännyttävä luonne. Mutta voisiko täydellisyyden tavoittelun nähdä myös voimavarana? Haluankin tarkastella mikä tekee perfektionismista haitallista sekä miten hoidon aikana  syömishäiriötä sairastavan perfektionismiin tulisi reagoida, jotta perfektionismin saisikin valjastettua elämää eteenpäin vieväksi voimavaraksi. Itseänikin tässä joudun pistämään hieman likoon, koska aihe osuu niin lähelle itseäni.

Perfektionismilla on usein negatiivinen sävy

Etsiessäni vastausta siihen, mikä tekee syömishäiriöitä sairastavien (toki varmaan monien muidenkin) perfektionismista haitallista, törmäsin häpeän ja itsekriittisyyden näkökulmiin. Ne ohjaavat ivaten täydellisyyden tavoitteluun. Moni kokee epätäydellisyyden häpeälliseksi, koska epätäydellisyys ehkä jotenkin omassa kriittisessä mielessä osoittaa laiskuutta, omaa pahuutta ja huonommuutta. Oma syöminen, keho ja käyttäytyminen ovat syömishäiriöön sairastuneen mielestä häpeällisiä silloinkin kun ne eivät samanlaisina olisi muiden kohdalla ollenkaan häpeällisiä.

Hesarin kuukausiliitteessä 5.12.2015 kirjoittanut Tellervo Riikonen kiteyttää mielestäni häpeän voiman hyvin: ”Häpeä on kaikkivoipainen ja äärimmäisen lamaannuttava elämänkumppani, koska se sietää vain omaa seuraansa. Häpeä ei kadehdi, ei toivo, ei usko, ei luota eikä varsinkaan etsi kaltaistaan. Se vain on omassa elämän kieltävässä maailmassaan.” Häpeäänsä helpottaakseen syömishäiriöön sairastunut pyrkiikin yhä rajumpiin ja kamalampiin itseään orjuuttaviin tekoihin. Pyrkimyksessä muuttaa itseään ja oloaan perfektionismin opettama sinnikkyys toimii katalana työkaluna.

Häpeän voima on usein musertava.

Toinen keskeinen perfektionismista haitallisen tekevä tekijä voisi olla syömishäiriötä sairastavan kokemus siitä, että muut asettavat hänelle epärealistisia ja kovia vaatimuksia. Joskus muut toki ovatkin asettaneet kohtuuttomia vaatimuksia, mutta usein kyse on kuitenkin sisäisistä ajatuksista ja tulkinnasta, kritiikin pelosta. Pelko kritiikistä ja paheksunnasta saa sairastuneen pyrkimään täydellisyyteen. Kokemus, että voi olla hyväksytty vain täydellisenä, on uuvuttava ja julma, koska kukaan ei pysty olemaan täydellinen.

Hoidon aikana syömishäiriötä sairastavan perfektionistisiin taipumuksiin usein reagoidaan. Sairastunut saattaa kokea, että osa hänen persoonallisuuttaan yritetään kitkeä pois. Näin olisikin silloin, jos perfektionismi yritettäisiin kitkeä kokonaan pois ja unohdettaisiin positiivisen perfektionismin olemassaolo ja joillekin ihmisille ominainen taipumus perfektionismiin. Perfektionismin kitkemisen sijaan onkin hyvä huomioida, että perfektionismia tulee lähestyä erilaisin tulokulmin hoidon ja kuntoutuksen eri vaiheissa.

Hoidon alkuvaiheissa hoitohenkilökunta joutuu estämään syömishäiriötä hyödyntämästä perfektionismia sairastunutta tuhoaviin,  alistaviin ja kiusaaviin tarkoitusperiinsä.

Hoitotaho ottaa kontrollin syömisestä, liikkumisesta ja sitä kautta kehon muuttumisesta. Toisaalta keskeiseksi nousee voimavarojen turvaaminen toipumiseen. Esimerkiksi opiskeluun kaiken kyvykkyytensä, energiansa ja aikansa suuntaava toipuja voi kuormittua opiskeluvaatimuksistaan niin, että kaikki muu alkaa tuntua taakalta. Tästä syystä opiskeluja voidaan joutua rajaamaan hoidon alussa. Toipumiselle on annettava sijaa. Tämä hoidon vaihe on sairastuneelle varmasti erittäin pelottavaa, ja hän tarvitseekin paljon empaattista, mutta määrätietoista turvaa hoitotaholtaan ja läheisiltään.

Hoidon edetessä yhä enemmän kuntoutuksen suuntaan, keskeiseksi nousee itsekriittisyyden ja häpeän tarkastelu. Toipuvaa tuetaan armollisuuteen ja itsensä hyväksymiseen. Oma keho, luonne ja käyttäytyminen voivat olla hyvää ja arvokasta myös virheineen, jopa virheistä johtuen. Epätäydellisyys on kaunista. Tämän ajattelutavan muutos on yksi oleellisimmista muutoksista syömishäiriöstä toipumisessa.

Elämäänsä eteenpäin suuntaava toipuja puolestaan tarvitsee tukea huomatakseen omien ja toisten vaatimusten eron ja sen, miten paljon toisten vaatimuksia tarvitsee kuunnella elämänvalintoihin liittyen. Moni esimerkiksi pänttää koulukirjoja silmät lukemisesta sumeana, koska kokee vanhempiensa tai opettajiensa odottavan täydellisyyttä. Näin toki joskus onkin, mutta melko usein muiden vaativuus on edellä kuvattua kritiikin pelon muodostamaa tulkintaa. Toipuja voi tarvita tukea, jotta hän voisi oppia opiskelemaan omista mielenkiinnoistaan ja lähtökohdistaan käsin, ei muiden vaatimusten, koettujen vaatimusten tai häpeällä höystetyn itsekriittisyyden vuoksi. Opittuaan tämän hän voi päntätä positiivisen perfektionismin siivittämänä ja löytää voimavaroja opiskeluunsa oppimisen innostaan. Joskus joku voi myös havaita, että ”keskinkertaisuuskin” riittää tai elämä akateemisen maailman huipulla ei ole ollenkaan sitä mitä haluaa. Toipujan lähellä olevien tuleekin tässä kohdin olla sensitiivisiä ja kannustavia toipujan itse tekemille elämänvalinnoille, vaikka ne sotisivat totuttua vastaan. Häpeää ei pidä synnyttää toisenlaisesta ja uudesta elämän suunnasta.

Itsestäni perfektionismi tuntuu pahimmillaan taakalta, uuvuttavalta energiasyöpöltä. Voisihan sitä hieman helpommallakin itsensä joskus päästää. Uskoisin, että perfektionismin avulla voi kuitenkin saavuttaa asioita, joita ilman perfektionismia ei välttämättä saavuttaisi. Hyvistä suorituksista voi kokea sisäistä tyytyväisyyden hyrinää, vaikka kyseisillä suorituksilla ei myöhemmin elämässä mitään merkitystä olisikaan. Itseni kohdalla hyrinä vain käy, kun onnistun jossain todella hyvin. Jo tieto hyvästä olosta voi pitää mielenkiintoni yllä uuden asian äärellä ja saa minut kulkemaan määrätietoisesti kohti tärkeiksi näkemiäni päämääriä. Päämäärät onkin siis viilattava kohdilleen ja omat arvot tunnistettava, jotta perfektionismi ei vie elämää haitalliseen suuntaan.

Oman vaativuuden äärellä helpotukset voivat muodostua oivalluksista. Näin ainakin itseni kohdalla. Oivalsin taannoin, että joskus kaikista parhaiten oppii ja kehittyy tekemällä virheitä ja saamalla niistä rakentavaa ja kehittävää palautetta. Näin virheet voi valjastaa perfektionistisiinkin päämääriin positiivisesti kannustaviksi ilman liiallista itsekriittisyyttä. En olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että sanon joskus virheitä kannattaviksi. Nyt siis sekin päivä on koittanut.

Toisen keskeisen oivalluksen sain viimeisimpien opintojeni aikana. Eräs lehtori kysyi minulta yhden koulutehtävän yhteydessä, että olenko koskaan ajatellut tehdä asioita ”vasemmalla kädellä” ja jaksanko kun teen kaiken niin hyvin. Mielestäni juuri tuon tehtävän oli tehnyt voimavarojani ja aikaa säästellen, epävarmana,  haparoiden ja hutaisten. Oivalisinkin siinä hetkessä, että toisinaan oman epävarmuuden saattaa nähdä virheellisesti huonoutena ja epätäydellisyyttä ja virheitä nähdä itse siellä, missä muut näkevät onnistumisia ja erinomaisuutta. Kyse on siis siitä, millaisessa valossa itse asioita tarkastelee, mihin sen riman oikein asettaa. Oma sisäinen epävarmuus ei läheskään aina näy ulospäin. Sisäinen epävarmuus on kuin käsien ristiminen:   ”Kumpi peukalo on päällä? Toisin päin tuntuu itsestä normaalilta ja toisin päin oudolta, mutta ulospäin muille näyttää ihan samalta.” Ja lopulta on myös hyvä kysyä itseltään, että pilaavatko yksittäiset pienet virheet hyvän kokonaisuuden.

Päädytkö usein tuhoamaan hyvän kokonaisuuden pienen virheen takia?

Kolmannen oivalluksen löysin uusimman harrastukseni yhteydessä. Olen harrastuksessani usein epämukavuusalueella. En todellakaan ole hyvä siinä mitä teen ja tuntuu, että opinkin muita hitaammin. Olo on varsin kömpelö. Epämukavuusalueella toimiessani olen kuitenkin ymmärtänyt itsestäni jotain uutta. Pystyn sellaiseenkin, missä en ole hyvä ja silti nautin siitä. Nautin! Tällä hetkellä jopa ehkä eniten elämässäni. On yllättäen hauskaa olla töppäilevä tunari. Hiihtotunnilla koulussa kaatunut, häpeästä punaisena helottava tyyppi, on muuttunut harrastuksen parissa itselleen oikeissa hetkissä aidosti nauravaksi (ei siis naurua häpeän piilottamiseksi) ja epämukavuusalueelle hakeutuvaksi. Enpä olisi tätäkään vielä joku aika sitten uskonut.

Omat oivallukseni voivat kuulostaa päivänselviltä, yksinkertaisilta ja jopa naiiveilta heistä, joilla ei perfektionistisia taipumuksia ole, mutta perfektionisteille ne eivät todennäköisesti ole lähelläkään itsestäänselvyyksiä. Toin oman kokemukseni perfektionismista ja oivalluksista esille tässä kirjoituksessa, koska ajattelen, että hoidon ja kuntoutuksen aikana on tuettava syömishäiriöistä toipuvia löytämään omat oivalluksensa aiheen tiimoilta. Jokaisen oivallukset ovat varmasti erilaisia, mutta syömishäiriöiden yhteydessä uskoisin, että oivallukset usein kytkeytyvät omien voimavarojen ja arvojen, itsekriittisyyden, häpeän ja koettujen vaatimusten alueille.

On hyvä muistaa, että osa syömishäiriötä sairastavan perfektionismista voi säilyä paranemisen jälkeenkin. Perfektionismin kohtaaminen, sen eri muotojen tunnistaminen ja käsitteleminen hoidon ja kuntoutuksen aikana on siten ratkaisevassa osassa siinä muodostuuko perfektionismista enemmän elämää eteenpäin vievä voimavara vai myötätunnoton ja armoton kritiikin ääni ihmisen mielessä. Uskon, että jälkimmäisen kanssa riski sairastua uudelleen on suuri. Ensimmäinen puolestaan selittänee toipumisen kovan oppikoulun kanssa yhdessä sitä, miten ja miksi syömishäiriöstä toipuneet saavat monesti aikaiseksi upeita asioita siellä missä kulkevat ja kohtaavat ihmisiä.

Positiivisen perfektionismin avulla voi saavuttaa tärkeitä päämääriä, vaikka päämääriin pääseminen vaatisi suurienkin haasteiden voittamista.

Millaisia kokemuksia sinulla on perfektionismista? Entä oletko saanut oivalluksia, joiden avulla olet saanut käännettyä perfektionismin voimavaraksi?

Terveisin,

Venla Eronen


Lähde:

Riikonen, Tellervo 2015. Näin menetin kaiken ja vajosin vuosikausiksi häpeään. Helsingin Sanomat. Kuukausiliite. Verkkodokumentti. Päivitetty 5.12.2015. <http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1449206319448>. Luettu 9.12.2015.