Aikuinen sairastaa (Osa 1): Aikuinen osastohoidossa

Syömishäiriöt mielletään helposti vain nuorten sairauksiksi. Todellisuudessa syömishäiriö ei katso ikää. Aikuisia ja jopa ikääntyneitä syömishäiriöitä sairastavia on useita. Omenatupa on saanut paljon toiveita kirjoittaa aikuisten syömishäiriötä sairastavien hoidosta ja ylipäänsä aikuisten syömishäiriöistä. Tänään tuohon toiveeseen vastataan kirjoitussarjan ensimmäisellä osalla. Miten aikuisen osastohoito eroaa nuorten hoidosta? Millaisia asioita aikuisten kohdalla tulee huomioida osastohoidossa?

Aikuisen taustatilanteen ja tarpeiden huomioiminen

Kun aikuinen tulee osastohoitoon, on hänen tilanteensa usein varsin erilainen, kuin nuoremmilla. Hänellä on ehkä oma asunto, asuntolaina, työ, parisuhde tai oma perhe. Vaihtoehtoisesti tai yhtä aikaa taustalla voi olla pitkä sairaushistoria lukuisine hoitojaksoineen, muistoja toipumisesta ja voinnin uudelleen huononemisesta – pettymyksiä itseen ja elämään. Jokaisen lähtökohdat onkin aina huomioitava yksilöllisesti hoitoa rakennettaessa. Toivo toipumiseen voi olla monilla hukassa. Tärkeää onkin heti ymmärtää, että kukaan iästään ja sairaushistoriastaan huolimatta ei ole toivoton tapaus.

Hoidon ja kuntoutuksen keskeiset teemat syömisen ja syömishäiriöön liittyvien oireiden lisäksi nousevat aina jokaisen henkilökohtaisista tarpeista ja elämänhistoriasta. Aikuisen kohdalla keskeisiä teemoja voivat olla esimerkiksi parisuhteessa omien tarpeiden esille tuominen, seksuaalisessa elämässä kohdatut toiveet, halut ja pelot, työelämässä omien voimavarojen tunnistaminen ja rohkeus terveeseen itsekkyyteen. Myös haave perheen perustamisesta voi olla vahvasti pinnalla, vaikka omat voimavarat eivät siihen vielä riittäisikään. Joillakin toki voi lapsia jo ollakin, joten silloin vanhemmuuteen liittyvät teemat voivat nousta keskeisiksi.

Aikuisella yhtenä keskeisenä teemana hoidossa ja kuntoutuksessa voi olla parisuhde ja siinä omien tarpeiden esille tuominen.

Nuorista poiketen, omaa aikuista elämää eläneiden kohdalla hoidon aikana ei välttämättä tarvitse harjoitella miten arkista elämää pyöritetään. Moni hoitoon tuleva aikuinen osaa jo esimerkiksi maksaa laskunsa, pestä pyykkinsä ja asioida vaikka pankissa. Mikäli syömishäiriö ei näihin ole vaikuttanut, niin niihin ei tarvitse hoidon aikana suunnata niin paljon huomiota, kuin itsenäistymisprosessinsa alkutaipaleella olevien nuorten tai nuorten aikuisten kohdalla.

Joskus toipuvan itsenäisyyden kehittyminen, vaikka hän aikuinen olisikin, vaatii hoidollisista syistä lapsuuden perheen rajaamista yhteistuumin hoidon ulkopuolelle. Ei ole tavatonta, että aikuisen toipujan perhe yrittää edelleen tehdä kaikki ratkaisut toipujan puolesta, jolloin toipuvan kyky kantaa itse vastuuta itsestään ja elämästään ei kehity. Tällainen suunniteltu irrottautuminen on oma prosessinsa ja usein varsin kivuliaskin, mutta toisinaan välttämätön toipumisen kannalta. Tällaisessa tilanteessa aikuisen hoidon ja kuntoutuksen sisällöt saattavat olla samankaltaisia kuin nuorilla. Aikuinen voikin joutua opettelemaan itsenäisen, vastuullisen aikuisen taitoja, jotka iästä huolimatta ovat jääneet kehittymättä. Myös pitkä sairastamishistoria on voinut estää aikuisuuteen ”siirtymistä”.

Aikuisen tukiverkko

Nuorten kohdalla on yleensä suositeltavaa, että vanhemmat (ja sisaretkin) ovat tiiviisti hoidossa mukana. Aikuisten kohdalla tilanne on huomattavasti monitahoisempi. Yleisesti ottaen on hyvä, että sairastuneella on jonkinlainen tukiverkko hoidon tukena. Joillakin tukiverkko voi muodostua vanhemmista tai sisaruksista, toisella puolisosta ja ehkä omasta perheestä ja kolmannella läheisistä ystävistä. Tukiverkon mukanaolo hoidossa riippuu jokaisen omasta tilanteesta. Tukiverkon vahvistamiseksi voidaan järjestää perhetapaamisia omien vanhempien ja sisarusten kanssa, paritapaamisia oman puolison kanssa, yhteisterapiaa tai  ystävä voi vaikkapa olla mukana hoidon suunnittelussa. Joskus joku tukiverkosta voi myös tarvita tukea omien voimavarojen vahvistamiseen. On tärkeää, että tukiverkko ymmärtää syömishäiriöitä ja hoidon perusperiaatteita. Ymmärrys lisää tukiverkon kykyä tukea sairastunutta toipumisen kaikissa vaiheissa. 

Valitettavan usein tilanne on kuitenkin se, että tukiverkkoa ei ole tai sairastanut ei halua muita ihmisiä hoitonsa tueksi. Taustalla voi olla riitoja perheen kanssa, viimeisintä yritystä ”riuhtaista” itsensä irti perheestä ja olla itsenäinen, solmuun menneitä ihmissuhteita, yksinäisyyttä tai läheisten ymmärtämättömyyttä. Tukiverkon puute on erityinen haaste, kun toipuva lähtee kokeilemaan ensimmäisiä kertoja omia voimavarojaan osaston ulkopuolelle, esim. hoidollisten kotilomien aikana.

Usein ensimmäisten kotilomien aikana itsenäinen ruokailu on monille haaste, jos hoidossa mukana olevaa tukiverkkoa ei ole. Toipuvan voi olla vaikeaa käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja syödä yksinään syömishäiriötä kuuntelematta. Itsenäisille kotilomille menevien aikuisten kohdalla ensimmäisten kotilomien ruokailuja joudutaankin suunnittelemaan todella tarkasti. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa tiivistä yhteydenpitoa osastolta kotiloman aikana. Henkilökunta soittaa esim. sovittuina ruoka-aikoina ja puhelinkeskustelu jatkuu koko aterian ajan. Joskus sovitaan etukäteen, että ateriat ostetaan valmiina kaupasta tai, että ateriat syödään ravintolassa. Henkilökunta voi joutua kontrolloimaan aterioita tarkemmin, kun kukaan ei ole tukemassa toipuvaa kotiloman ruokailuissa. Kontrollin keinoja ovat mm. aterioiden valokuvaaminen, yksityiskohtainen ruokapäiväkirja ja ruokaostosten kuittien tarkistaminen, vaikkakaan näiden avulla ei päästä varmuuteen, että ateriat tulevat todella syödyksi. Tukiverkon puuttuessa kotilomien määrä onkin alkuun monilla vähäisempi, kuin heillä, joilla tuki on saatavilla. Myös ensimmäisten kotilomien ajankohta voi hieman myöhästyä tavanomaisesta. Osastolla on ensin saavutettava tilanne, että omat voimavarat kantavat loman yli ja kotiloma edistää siten toipumista.

Joskus tilanne on myös se, että aikuinen kieltää yhteydenpidon läheisiinsä, mutta käy kuitenkin läheistensä luona kotilomillaan. Tällainen tilanne johtaa valitettavan usein ristiriitoihin läheisten kanssa. Läheiset, jotka eivät ole olleet hoidossa mukana, saattavat ymmärtämättömyyttään toimia siten, että sairastuneen on vaikea olla. Varhaisessa vaiheessa toipuvalle esitetyt kysymykset esimerkiksi työelämään palaamisesta, ihmettelyt syömishäiriöstä ja osastohoidon käytänteistä saattavat osua arkaan paikkaan. Tämän tyyppiset haasteet olisivat suurelta osin vältettävissä, mikäli henkilökunnan yhteydenpito läheisiin olisi tiivistä ja ymmärrystä lisäävää.

Yksinäisyyteen ajautuneilla toipujilla tukiverkon haasteet ovat usein kaikista suurimmat. Yksinäisyyden ratkaiseminen ei ole helpoimmin ratkaistavissa oleva ongelma. Hoidon aikana aikuinenkin voi siten tarvita tukea ihmissuhteiden löytämiseen ja muodostamiseen. Apukeinoina tässä voi toimia osaston yhteisö tai vaikkapa hoidon aikana löytyvä uusi harrastus. Monien kohdalla keskeiseksi nousee sosiaalisen rohkeuden vahvistaminen, mikä onkin usein yksi keskeinen  teema toipumisprosessissa.

Yksinäisyys voi olla haaste toipumiselle. Hoidon aikana voikin saada tukea ihmissuhteiden löytämiseen.

Aikuisena nuorten joukossa

Monesti osastohoitoon tuleva aikuinen saattaa miettiä, että mitenköhän hän selviää osastolla, jossa enemmistö on ehkä nuoria. Omenatuvaltakin on kysytty, että onko osastohoito suunniteltu vain nuorille? Olen huomannut, että monien kohdalla jännitys katoaa varsin nopeasti. Osaston yhteisössä iän merkitys hälvenee. Nuorin saattaa ystävystyä vanhimman kanssa tai vanhin saattaa löytää ymmärrystä omaan historiaansa nuorempia seuraamalla. On totta, että aikuista saattaa välillä häiritä nuorempien nuoruuteen liittyvät ”kypsymättömyydet”, mutta hoidon aikana yleensä muut asiat ovat paljon enemmän pinnalla. Omaan toipumiseen keskittyminen vie ison osan huomiosta.

Osaston ryhmät suunnitellaan aina koko yhteisön tarpeita huomioiden. Esimerkiksi keskustelujen teemat ja vaikkapa fysioterapia paneutuvat ikää paljon merkittävimpiin aiheisiin. Monet syömishäiriön tuomat haasteet kun tuppaavat olemaan samanlaisia niin nuorilla kuin aikuisillakin. Omahoitajakeskusteluissa ja omassa terapiassa pääsee toki paneutumaan juuri oman ikätason mukaisiin teemoihin syvällisemmin.

Arjessa toimiessa nuorempien ikä voi olla joskus rajoite aikuisen näkökulmasta. Tällainen tilanne on esimerkiksi osastolla yhdessä katsottavan elokuvan valitseminen. Jos osastolla on esimerkiksi 13-vuotias nuori, niin on selvää, että K-18 elokuvat eivät kuulu vaihtoehtoihin. Harvemmin tällaisesta mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia kuitenkaan muodostuu. Varmaa kuitenkin on, että olipa osastolla minkä ikäisiä asukkaita tahansa, niin yhteisössä eläminen tuo omat ilonsa ja haasteensa. Yhteisöstä saa usein voimaa ja haasteiden ratkominen taas auttaa usein vähentämään juuri niitä syömishäiriöön usein kytkeytyviä sosiaalisen kanssatoimimisen pelkoja ja vaikeuksia. Yksilöllinen hoito yhteisössä toimimisen pelisäännöillä on yksi keskeisistä toipumista kannattelevista tekijöistä osastohoidon aikana.

Aikuisena kohti omaa elämää

Osastohoidon aikana tulee aina tarkastella millaiseen ympäristöön ja mihin elämäntilanteeseen toipuva palaa tai siirtyy hoidon loputtua. Monet nuoret palaavat kotiin perheen luo. Aikuisen ja nuorten aikuisten kohdalla tilanteet ovat huomattavasti vaihtelevampia. Yksi palaa omaan asuntoon asumaan itsekseen tai etsii itselleen joskus ensimmäistä kertaa oman asunnon. Toisella on ollut parisuhde koko hoidon ajan ja osastohoidon loppuessa paluu oman kullan luo on suunnitelmissa. Jollakin tilanne voi olla se, että iästä huolimatta muutto toviksi omien vanhempien luokse on järkevää, jotta osaston ulkopuolisen elämän saa aloittaa turvatusti. Jokaisen kohdalla toimivin ratkaisu on etsittävä yhdessä. Paluuta tai siirtymistä omaan elämään suunnitellaan mahdollisesti myös tukiverkon kanssa yhdessä. Toki myös avohoidon ja terapian tarve ja jatkokuviot kartoitetaan.

Kun nuorten kohdalla mietitään kouluun palaamista tai uusien opintojen aloittamista, aikuisten kohdalla joku ehkä palaa töihin tai etsii uuden työpaikan. Työnantajan kanssa voi joskus joutua neuvottelemaan työhön palaamista ja työssä jaksamista edistävistä keinoista. Kolmas huomaa jo ehkä hoidon aikana, että on opiskellut ja tehnyt töitä sellaisella alalla, mikä ei täytäkään omia toiveita ja kiinnostuksia.  Elämänarvot kun saattavat mennä hoidon aikana uusiksi. On myös tilanteita, että pitkä sairaushistoria on johtanut siihen, että koulutusta tai työtä ei ole. Opiskelumahdollisuuksien tai ammatillisen kuntoutuksen vaihtoehtoja on näissä tilanteissa punnittava. Hoidon aikana vahvistunut toimintakyky ei automaattisesti siirry työkykyyn, joten joku voi tarvita tukea työelämän pelisääntöjen ymmärtämiseen, työelämän aikataulujen ja hektisyyden kanssa selviämiseen  tai vaikkapa työnhakuun. Nämä seikat ovatkin tarvittaessa kuntoutuksen sisältöjä jo osastohoidon aikana.

On myös täysin mahdollista, että osastohoidon jälkeen ei tarvitse kiirehtiä ”yhteiskunnan jäseneksi” tulemisessa. Monet tarvitsevat aikaa itseensä tutustumiseen mahdollisesti pitkän ja vaikean sairastamishistorian jälkeen. Elämä omin askelin ilman syömishäiriötä voi olla uutta ja jännittävää. Toki tutustumista tapahtuu jo hoidon aikana, mutta hoidon pituudesta riippumatta hoidon ja oman elämän jatkaminen osaston ulkopuolella on aina eräänlainen nivelvaihe, joka vaatii totuttelua ja omien voimavarojen testaamista, vaikka mitään laitostumista ei olisikaan taustalla. Syömishäiriökeskuksen osastohoito sisältää aina kuntoutusjakson, jossa tämä omaan elämään siirtyminen huomioidaan ja mietitään. Uusia taitoja harjoitellaan jo hoidossa, vaikka ne eivät varsinaisesti syömishäiriöön liittyisikään. Elämänhallinta on keskeinen osa pysyvän paranemisen näkökulmasta, siksi siihen paneudutaan jo kokovuorokautisen osastohoidon aikana olipa kyseessä sitten nuori tai aikuinen.

Elämä omin askelin ilman syömishäiriötä voi tuntua alkuun ihmeelliseltä. Tarvittaessa uuteen elämään tottumiselle on hyvä antaa hieman aikaa.

Millaisia asioita sinusta aikuisten kohdalla tulisi huomioida osastohoitoa rakennettaessa?

Terveisin,

Venla Eronen