Tarvitseeko hoitavan henkilön ymmärtää syömishäiriön syytä voidakseen hoitaa asiakastaan hyvin?

Olin kuuntelemassa Veera Pohjolaisen hienoa väitöstilaisuutta 13.1.2017. Väitöskirjan tuloksena oli, että syömishäiriöiden hoito kannattaa. Tämä oli kovin ilahduttava tulos suuresta tutkimustyöstä.

Erityisen ajatuksia herättävää oli, kun kustos kysyi Veeralta, minkä vuoksi hän oli käsitellyt usean sivun verran syömishäiriöiden etiologiaa, eli syy-seuraus vaikutuksia. Kustoksen kanta oli, että syömishäiriön syy ei ole oleellinen hoidon kannalta. Esimerkkinä hän mainitsi lasketteluonnettomuuden, jonka seurauksena jalka katkeaa. Voidakseen kipsata katkenneen raajan, lääkärin ei tarvitse tietää laskettelumäestä mitään, sen kuin vain hoitaa kipsaamisen toimiviksi todettujen hoitomenetelmien mukaisesti. Jalka pääsee paranemaan eikä kenenkään tarvitse pohtia, että kuinkas se mäki nyt tuollaisen aiheutti.

Tässä esimerkissä huomaan olevani aivan samaa mieltä kustoksen kanssa. Jalan kipsaamiseen tosiaan on olemassa melko suoraviivaiset hoitomenetelmät, joita voi soveltaa katkonaiseen raajaan riippumatta siitä mikä sen on rikkonut. Mutta jokin pieni ääni sisälläni kysyi: voiko tätä periaatetta soveltaa psykiatrisiin hoitoihin ihan yksi yhteen?

Yleisössä istuessani ja keskustelua kuunnellessani minulle kirkastui, että juuri tämän kaltainen medikaalinen ajattelu meillä Suomessa tosiaan usein ohjaa psykiatristen hoitojen suunnittelua ja toteutusta sekä myös tutkimustyötä. Hoitomenetelmätutkimukset pyrkivät löytämään selkeitä ja helposti toteutettavia malleja, joita voitaisiin soveltaa lääketieteen periaatteen mukaisesti kaikkiin asiakkaisiin menestyksekkäästi riippumatta siitä mistä heidän kohdallaan syömishäiriössä on kysymys. Ymmärrettävä tavoite, mutta onko se realistinen ja soveltuva monimutkaisten psyyken sairauksien ollessa kyseessä?

Lääketieteessä on totuttu katsomaan oiretta ja poistamaan se. Kun on kipu, otetaan kipulääkettä; katkennut jalka kipsataan, haava kursitaan kiinni. Psykiatrisissa häiriöissä tällainen lähestymistapa voi kuitenkin aiheuttaa monenlaista hankaluutta tekemällä hoitopyrkimyksistä liian suoraviivaisia ja yksinkertaistavia.

Esimerkiksi syömishäiriöiden hoidossa perinteisesti pidetään painon normalisointia keskeisimpänä hoidon tuloksena. Kun paino on normalisoitunut, ongelman ajatellaan olevan oleellisilta osiltaan voitettu. Käytännössä lyhyen ruokintahoidon jälkeen paino kuitenkin useimmilla laskee hoitoa edeltäviin lukemiin. Tämä viittaa siihen, että syy miksi paino on alun perin laskenut, eli sairauden varsinainen ongelma, on vielä jäänyt hoitamatta.

Jos hoidossa keskityttäisiinkin pääasiassa oireilun taustalla oleviin tekijöihin, jotka ovat aiheuttaneet painon laskun, voitaisiin hoito todennäköisesti suunnitella tehokkaammaksi ja tulokset saada pysyvämmiksi. Tämä edellyttäisi tarkkaa etiologian tuntemusta sekä yleisellä tasolla että potilaan henkilökohtaisella tasolla. ”Tehtävä”, jonka kautta syömishäiriö palvelee sairastuneen mieltä, on opittava ”suorittamaan” uudella tavalla. On opittava uusia keinoja, joiden avulla mielen tasapaino on mahdollinen ilman haitallisia oireita. Näiden keinojen opettelemiseen hoidossa olisikin hyödyllistä keskittyä pelkän oireen korjaamisen sijaan.

Tässä mielessä ajattelen, että ongelman syiden ymmärtäminen on keskeistä menestyksekkään hoidon kannalta – syiden avulla voidaan kohdistaa hoito oikeisiin asioihin tehokkaammin. Erityisen hyödyllistä on pyrkiä ymmärtämään mihin sairastuneen mieli tarvitsee tai käyttää oireita. Onko se pakokeino, helpotuskeino, selviytymiskeino vai mikä? Kun tästä syntyy jonkinlainen käsitys, on mahdollista suunnitella hoito niin, että sairastunut oppii käyttämään tämän tarkoituksen täyttämiseen keinoja, jotka eivät ole hänelle haitallisia.

Väittäisinkin, että menestyksekkäässä syömishäiriöhoidossa on erityisen tärkeää ymmärtää sairauden syitä ja rakentaa yksilöllinen hoitosuunnitelma tämän ymmärryksen pohjalta. Pyrkimys löytää hoidollinen kaava, jonka automaattinen toteutus kaikilla potilailla parantaisi syömishäiriöt, ei minusta ole realistinen tavoite. Realistisempaa olisi hyväksyä, että monenlaisia lähestymistapoja tarvitaan ja keskittyä selvittämään kuka hyötyisi parhaiten mistäkin lähestymistavasta.


Terveisin,

Pia Charpentier