NEDS-konferenssikuulumisia – Mikrobeja, kilpaurheilua, toivoa toivottomuuteen ja "kehoterapiaa"

Pohjoismainen syömishäiriökonferenssi NEDS järjestettiin Helsingissä 21.-23.9. Päivien aikana kuulimme erilaisia puheenvuoroja ja osallistuimme pienempiin workshoppeihin. Tässä hiukan konferenssikuulumisia kaikille luettavaksi. Kaikesta en raportoi, joten valitsin neljä aihetta, jotka tuntuivat minusta kiinnostavilta. Blogikirjoitus käsittelee tällä kerralla poikkeuksellisesti useita aiheita, mutta voit toki poimia siitä vain itseäsi kiinnostavat aiheet:
• Suolistomikrobit ja laihuushäiriö
• Kilpaurheilu, syömishäiriöt ja RED-S -oireyhtymä
• EIRA-klinikka: Uutta toivoa toivottomuuteen
• Kehollinen lähestymistapa traumasta kärsivän syömishäiriöpotilaan terapiassa

Suolistomikrobit ja laihuushäiriö
(Cynthia Bulik)

Ajatus siitä, että vatsamme ovat yhteydessä aivoihimme on elänyt puhutussa kielessä jo kauan ennen kuin mekanismia on edes tunnettu. Puhumme kuinka meillä on perhosia vatsassa tai kuinka tiedämme jonkin asian vatsatuntemuksemme pohjalta. Vatsassa olevien mikrobien vaikutusta ihmisen mielialaan, käyttäytymiseen, aineenvaihduntaan, sairauksiin ja moneen muuhun tekijään on alettu viime aikoina tutkia. Näin myös laihuushäiriöitä sairastavien kohdalla.

Terveellä ihmisellä suolistomikrobisto on monipuolinen ja runsas. Tutkimuksissa on havaittu, että laihuushäiriötä sairastavan suolistomikrobisto on suppeampi kuin terveiden verrokeiden. Mikrobeja on niin määrällisesti kuin laadullisestikin vähemmän. Syy voi piillä nälkiintymisessä. Vain osa mikrobeista kestää olosuhteissa, joissa on liian vähän ravintoa  saatavilla.

Mikä merkitys suolistomikrobistolla sitten on? Tutkimuksissa on havaittu, että masennus on yhteydessä suolistomikrobiston monipuolisuuteen. Mitä korkeampia pisteitä laihuushäiriötä sairastavat henkilöt saivat masennuskyselyssä (BDI), sitä yksipuolisempi oli heidän suolistomikrobistonsa. Entä mitä tapahtuu, kun laihuushäiriötä sairastavan henkilön suolistomikrobistoa siirretään hiirelle, joka on kasvanut steriileissä olosuhteissa ja jonka suolistossa ei ole lainkaan mikrobeja? Hiiri ahdistuu. Kun siirteen saanut hiiri pääsee avoimeen ympäristöön, jossa se voi saada uusia mikrobeja, sen ahdistus vähenee.

Tutkijoita kiinnostaa myös voivatko suolistomikrobit ennustaa laihuushäiriöstä toipuvan henkilön painon ylläpitoa. Selittävätkö mikrobit sitä, miksi osa sairastavista ei saa ylläpidettyä painoaan? Mielenkiintoinen tutkimusalue on myös probioottien, antibioottien ja prebioottien hyödyntäminen laihuushäiriöpotilaan hoidossa. Voidaanko niillä parantaa toipuvan henkilön painon ylläpitämistä sekä vähentää ahdistusta ja syömiseen liittyvää epämukavuutta? Mielenkiintoisia tutkimuksia on siis myös tulevaisuudessa luvassa näiden teemojen ympäriltä.

Cynthia Bulikin luentoa kuunnellessani huomasin, kuinka sisäisen biologini sormet syyhysivät. Olin todella innoissani. Jään mielenkiinnolla odottamaan tutkimuksia probioottien, antibioottien ja prebioottien hyödyntämisestä. Laihuushäiriö on vaikea sairaus ja sen hoidossa tarvitaan välillä luoviakin ratkaisuja. Ehkä monipuolisia menetelmiä hyödyntämällä yhä harvemman tarvitsisi saada otsaansa toivottoman leimaa.

Mitä sinä ajattelet aiheesta? Tarjoaako mikrobien huomiominen mahdollisuuden kehittää hoitoa ja yksilöidä hoitoa ja hoidon seurantaa vieläkin tarkemmin henkilölle sopivaksi?

Mikäli Cynthia Bulikin luento kiinnostaa sinua enemmänkin, voit tutustua siihen täällä.

Kilpaurheilu, syömishäiriöt ja RED-S -oireyhtymä 
(Jorunn Sundgot-Borgen & Solfrid Bratland Sandra)

Kilpaurheilussa monissa lajeissa kilpailijan paino on keskeisessä asemassa. Tällaisia lajeja ovat mm. pitkän matkan juoksu, mäkihyppy ja hiihto (muutaman tässä vain mainitakseni). Tällaisissa lajeissa 8–75 prosenttilla kilpailijoista ilmenee epänormaalia syömistä ja terveyden vaarantavia painonhallinnan menetelmiä. Kuuluisimmista 20 syömishäiriötä sairastavasta kilpaurheilijasta 13 on saanut mitalin olympialaisista, maailman mestaruuskisoista tai maailman cup –kisoista. Kolme on kuollut syömishäiriöön. Onkin kuin osa olisi valmis vaikka kuolemaan voittaakseen. Syömishäiriöt voidaankin nähdä suurena ongelmana kilpaurheilussa.

Kilpaurheilijoilla (ja muillakin tietysti) syömisen ja liikkumisen välinen suuri epäsuhta johtaa terveydellisiin ongelmiin. Kova liikkuminen ja ravinnon vähäisyys voivat johtaa RED-S -oireyhtymään (Relative Energy Defiency in Sport). RED-S on laajennos entiselle naisurheilijan oireyhtymälle (Female Athlete Triad, FAT), sillä liikunnan ja ravinnon epäsuhdasta aiheutuu ongelmia myös miehille. Naisurheilijoiden kohdalla puhutaan usein kuukautisten poisjäämisestä (omasta mielestäni ehkä jopa hieman vähättelevään sävyyn). Oireyhtymällä on kuitenkin todellisuudessa laaja-alaisia vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistöön, ruuansulatuselimistöön, endokriinisiin elimiin, luulihaksiin ja keskushermostoon. Kyse ei siis ole vain mistään pienestä terveydellisestä haitasta. Lisää RED-S ja FAT -oireyhtymistä kannattaa lukea Ida Heikuran blogikirjoituksesta, joka on myös julkaistu Juoksija -lehden numerossa 7/2014. Siinä on mielestäni kohtalaisen helposti ymmärrettävää tekstiä aiheesta.

Syömishäiriön tai häiriintyneen syömisen oireet voivat tilapäisesti auttaa saavuttamaan lajissa tavoiteltuja ominaisuuksia – tosin kovalla hinnalla. Myös persoonallisuuden piirteet syömishäiriötä sairastavan ja hyvän kilpailijan välillä voivat olla samankaltaisia. Harva kilpailija myöskään tunnustaa itse, että hänellä on ongelmia syömisen suhteen. Miten sitten kilpaurheilijoiden joukosta voi tunnistaa heidät joiden ei pitäisi kilpailla syömishäiriön tai häiriintyneen syömisen ja RED-S oireyhtymän vuoksi? Kansainvälinen olympiakomitea IOC on kehittänyt työkalun RED-S CAT (Relative Energy Deficiency in Sport Clinical Assessment Tool), jonka avulla ratkaisua voidaan etsiä. RED-S CAT sisältää urheiluun ja kilpailuun osallistumisen riskiarvioinnin sekä urheiluun ja kilpailuun palaamisen valmiuden arvioimisen. Voit tutustua RED-S CAT –menetelmään  tarkemmin täällä.

Syy miksi päätin kirjoittaa tästä konferenssin aiheesta on se, että kohtaamme Syömishäiriökeskuksessa aika-ajoin kilpaurheilijoita niin osastolla kuin avopuolellakin. RED-S CAT voisi auttaa arvioimaan milloin kilpaurheilijan terveys taas sallii kilpailemisen ja raskaamman liikunnan aloittamisen. Samalla se voisi tehdä myös potilaalle paremmin näkyväksi mihin hoitotiimin päätökset perustuvat ja lisätä siten yhteisymmärrystä hoidon tavoitteista ja etenemisestä.

Mitä sinä ajattelet painoon ja ulkonäköön liittyvistä paineista kilpaurheilussa? Miten syömishäiriöitä ja häiriintynyttä syömistä voitaisiin ehkäistä kilpaurheilijoiden keskuudessa?

Norjalaiskaksikon paljon muitakin liikuntaan liittyviä näkökulmia sisältäneeseen luentoon voit tutustua täällä.

EIRA-klinikka: Uutta toivoa toivottomuuteen
(Maja Molin & Stephanie Ekström)

Itselleni yksi konferenssin vaikuttavimmista aiheista oli Tukholmassa sijaitsevan EIRA-klinikan esittely. EIRA on osa Stockholms centrum för ätstörningar (SCÄ) -klinikkaa.  EIRA on suunnattu vaikeasti ja pitkäkestoisesti sairastaneille syömishäiriöpotilaille. Potilaalla täytyy olla takanaan vähintään kymmenen vuotta sairastamista ja vähintään kolme loppuun saatettua hoitojaksoa, jotta hän voi päästä EIRA-klinikan asiakkaaksi. EIRA-klinikan potilaiden keski-ikä on 38-vuotta ja sairastamishistoriaa heillä on keskimäärin 22,8 vuotta.

EIRA-klinikan hoidon tarkoituksena ei ole enää parantaa syömishäiriöstä, vaan hoito keskittyy elämän laadun kohentamiseen syömishäiriöstä huolimatta. Potilaan tila pyritään pitämään vakaana ja tavoitteena on estää potilaan joutuminen osastohoitoon. Toivottomiksi tapauksiksi leimatut potilaat saavat jälleen toivoa paremmasta elämästä. EIRA:n hoidossa keskeistä on se, että hoitosuhde on loppuelämän ajaksi potilaan niin halutessaan. Potilaan ei tarvitse enää ikinä pelätä sitä, että hoitosuhde katkaistaan ”huonon hoitomotivaation” tai raha-asioiden vuoksi. Hoidossa pyritään siihen, että potilas ottaa itse vastuun elämästään – syöminen ja paino mukaan lukien – joten hoidossa on mahdollisemman vähän sääntöjä.

Itselleni EIRA:n toiminta-ajatuksen hyväksyminen vaati isoa näkökulman muutosta. Ei ole helppoa ajatella, että hoidossa ei enää pyrittäisi siihen, että potilas paranee. EIRA-klinikan työntekijöiden puheessa kuulsi kuitenkin sellainen lämpö ja potilaiden kunnioitus, että pystyin ymmärtämään tällaisen lähestymistavan. Jokaisen yksilöllisiin arvoihin pohjaava elämän laatu on arvokas lähtökohta hoidolle erityisesti silloin, kun toivo paremmasta on lähes kokonaan kadonnut. Toivoon onkin löydettävä uusi tulokulma. Sanomattakin on selvää, että EIRA:n asiakkaaksi ei päädytä heppoisin perustein, mutta joskus tällainen lähestymistapa on varmastikin tarpeen.

Mitä sinä ajattelet EIRA:sta? Voidaanko potilaan kohdalla luopua parantumisen tavoitteesta? Missä vaiheessa näin voidaan tehdä? Millaista toivoa tälläinen lähestymistapa antaa toivonsa menettäneille?

Kehollinen lähestymistapa traumasta kärsivän syömishäiriöpotilaan terapiassa
(Hanne Netland Øxnes)

Hyvää konferenssiantia oli myös kehollinen lähestymistapa syömishäiriöistä ja traumoista kärsivien potilaiden terapiassa. Traumatisoituneilla henkilöillä voi olla vaikeuksia pysyä kokemuksellisesti nykyhetken tapahtumissa. He saattavat joutua äkillisesti mielessään keskelle traumansa tapahtumia tai olosuhteita, vaikka alkuperäisestä tilanteesta olisi kulunut jo kauan aikaa.

Traumatisoituneella henkilöllä kehon ja mielen välinen yhteys häiriintyy ja ihmisen eloonjäämiseen liittyvät taistele, pakene tai jähmety –reaktiot jäävät herkästi aktivoituvaan tilaan. Tämän vuoksi hätäreaktiot aktivoituvat yhä uudelleen nykyhetken tapahtumiin liittyvien tunnelmien, tuoksujen, äänensävyjen tai muiden tunnetasoa koskettavien ärsykkeiden laukaisemina. Reaktiot ovat voimakkuudeltaan usein alkuperäisen kokemuksen luokkaa, vaikka uhkaava tilanne on jo päättynyt kauan aikaa sitten. Reaktioiden yhteydessä henkilö elää traumaattisia asioita uudelleen ja vaikeiden sekä kipeiden asioiden käsittely ei onnistu elimistön hätätilan aktivoitumisen vuoksi.

Traumatisoituneen terapiassa tarvitaan hätätilan aktivoitumisen vuoksi ensin vakauttamista. Sen tarkoituksena on opettaa henkilölle keinoja, joiden avulla hän voi rauhoittaa keskushermostonsa aktivoitunutta tilaa ja jotka auttavat häntä pysymään riittävän rauhallisessa tilassa pystyäkseen tiedollisesti käsittelemään kokemustaan. Tätä tilaa kutsutaan pysymiseksi toleranssi-ikkunan sisällä eli mielen ja kehon vireystilan tasossa, jossa kytkös nykyhetkeen pysyy. Tämä mahdollistaa asian kokemisen ilman kauhun tunnetilaa ja kokemuksen säilömisen muistiin selkeänä menneisyyteen kuuluvana tapahtumana.

Konferenssissa saimme kokeilla ja nähdä videolta kehoharjoituksia, joilla traumatisoituneen henkilön vireystila saadaan taistele, pakene tai jähmety –reaktiosta toleranssi-ikkunaan. Tällaisia harjoituksia olivat mm. varpaiden kipristely ja nilkkojen taivuttelu, varpaillaan tai kantapohjillaan kävely, terapiapallojen puristelu sekä ympäristön ääniin keskittyminen. Kehollinen traumaterapia oli minulle osittain tuttua, sillä Syömishäiriökeskuksen fysioterapeutti käyttää vastaavia tekniikoita asiakastyössään. Aihe on myös mielestäni niin kiinnostava, että yritän houkutella fysioterapeuttiamme tekemään kanssani vaikka videopätkän menetelmistä. Katsotaan miten käy. Oma ymmärrykseni aiheesta ei kuitenkaan riitä menetelmien ja teorian tarkkaan kuvaamiseen, joten en aio siitä tätä enempää omin avuin kirjoittaa. Toivottavasti tässä olen saanut kuitenkin kuvattua aiheitta edes kohtalaisen oikein.

Tunnistatko sinä itsessäsi tai asiakkaassasi traumatisoitumisen merkkejä? Millaisia kokemuksia kehollisesta lähestymistavasta trauman hoitamisessa sinulla on?

Lue lisää konferenssin aiheista

Tässä siis nyt joitakin konferenssin aiheita. Tutustu lisää konferenssin luentoihin ja abstrakteihin. Niissä on mielenkiintoista asiaa esillä. Innolla jään seuraamaan miten konferenssin anti tulee näkymään käytännössä työssämme Syömishäiriökeskuksessa.


Terveisin,

Venla Eronen