Miesten syömishäiriöt – Miron tarina

Työhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen usein kuullut kommentteja ”Teillä on varmaan lähinnä naisia hoidossa”, ”Joo ne syömishäiriöt taitavat olla niitä tyttöjen juttuja” jne. Edelleenkin näyttää olevan vallalla sellainen käsitys, että pojat ja miehet eivät juurikaan sairastu syömishäiriöihin. Tätä virheellistä käsitystä korjatakseni, päätin kirjoittaa aiheesta. Sain kunnian haastatella noin 15 vuotta sitten syömishäiriön sairastanutta Miroa. Kiitos Mirolle, että lähdit haastatteluun mukaan. Tässä Miron tarina:

Olin seitsemännellä luokalla. Kouluun meneminen oli viime aikoina alkanut jännittää minua. Koulussa oli vaikea keskittyä opiskeluun. Ajatukset pyörivät siinä mitä välitunnilla tulee tapahtumaan, saanko olla ruokalassa rauhassa tai saanko kulkea koulumatkani turvassa. Välitunnilla koulun pihalla saapasteli pari pientä isänmaan toivoa pilottitakeissaan syljeskellen ja odottaen milloin osuisin kohdalle henkisesti tai fyysisesti alistettavaksi. Monet luokkatoverit tiesivät kiusaamisesta, mutta eivät siihen puuttuneet. Väkivallalla uhkailu tukkii hyvin nuorten suut, sillä kukaan ei halua olla seuraavana jonossa, mistä Samuli Putronkin biisi "Milloin jätkät tulee" hyvin kertoo.

Kahdeksannella luokalla huomasin, että itsetuntoni oli pohjamudissa. Ulkopuolisuuden tunne oli valtava, vaikka minulla ystäviä olikin. Murrosikäkin pisti oman lusikkansa tilanteeseen ja hämmensi soppaa entisestään. Yhtenä päivänä kaveri haukkui minua leikkimielisesti läskiksi. Enhän minä sitä ollut, mutta tuo vitsi osui johonkin arkaan kohtaan. Aloinkin laihduttaa. Minusta tuntui, että laihtuminen toisi minulle jollain tavalla paljon kaipaamaani sosiaalista hyväksyntää. 

Laihdutus meni kuitenkin överiksi. Joinakin päivinä saatoin syödä vain appelsiinin. Toisena päivänä huomasin vahingossa, että osasin oksentaa halutessani ilman, että minun tarvitsi sitä mitenkään erityisesti yrittää. Joinakin päivinä saatoinkin oksentaa, jos olin mielestäni syönyt liikaa. Painon pudottamisella koin saavani kontrollin elämästäni. Tavoitteet olivat yksinkertaisia ja konkreettisia. Jokaisen kilon myötä koin saavuttaneeni jotain. Tunsin oloni jotenkin normaalimmaksi ja uskalsin raottaa ympärilleni kasvattamaani sosiaalista kuorta. Muiden kanssa oli helpompi olla, kun hyväksyin jotenkin itseni. Alku olikin varsinaista huumaa, enkä itsekään oivaltanut mihin olin suistumassa. Huomasin vain kuinka itsetuntoni kasvoi ja elämä tuntui hallitummalta. Sen olon kanssa oli helppo kuherrella ja upota syvemmälle.

Painoni tippuminen ei kuitenkaan jäänyt koulun terveydenhoitajalta huomaamatta. Terveydenhoitaja pisti aktiivisesti pyörät pyörimään, mikä tuntui silloin minusta hieman turhalta. Tuntui, että ympäristö liioitteli tilaani. Olihan se minusta hieman outoa, että minulla oli tyttöjen sairaudeksi mieltämäni sairaus, mutta en kuitenkaan itse ollut tilastani huolissani. Sairaalaan joutuminen tuntuikin ärsyttävältä ja siellä sairaus alkoi ensimmäistä kertaa tuntumaan kärsimykseltä. 

Sairaalajakson jälkeen pääsin terapiaan ja koulussa ruokailuja alettiin valvoa. Ruokailujen valvominen tuntui typerältä, koska koin, että osaisin syödä, jos haluaisin. Sitä en alkuun halunnut, sillä koin saaneeni sairaudelta niin paljon. En yhdistänyt väsymystä, hampaiden reikiintymistä ja sitä, että kaikki tuntui jotenkin raskaalta siihen, että syöminen ei ollut kunnossa, oksensin ja kaiken keskiössä oli vaa’an näyttämät lukemat. 

Terapiassa silmäni kuitenkin avautuivat. Aloin hahmottaa todellisuutta ja omaa kehoani. Vaikeudet saivat selityksen. En ollut huomannutkaan millaisen taakan sairaus oli elämääni tuonut. En ollut huomannut, miten vaa’an tuijottaminen aiheutti jatkuvia epäonnistumisen kokemuksia, mieli oli jatkuvasti huolestunut ja kuinka sairaus olikin oikeastaan vain hidas tie itsemurhaan. Toipumista auttoi sen oivaltaminen, että hyvän fiiliksen voi saada muutenkin kuin sairauden tietä kulkemalla. Jossain vaiheessa oivalsin, että se ei ole niin justiinsa jos painan muutaman kilon enemmän. Toipumisen myötä aloin tuntemaan oloni uudella tavalla huolettomaksi. Toipuminen yksinkertaistakin elämääni, vaikka sitä oli alkuun vaikea uskoa. 

Nyt kun muistelen nuoruuttani, mietin olisinko sairastunut toisenlaisessa ympäristössä. Sitä on vaikea sanoa, mutta koen kuitenkin, että sairaus puhkesi reaktiona ympäristölle. Toipumisestani olen kiitollinen koulun terveydenhoitajalle. Varhainen puuttuminen ja terapiaan pääsy oli minun pelastukseni. Sairaus ei ehtinyt rakentua osaksi minun persoonaani, vaikka sen kriittisessä elämän vaiheessa koinkin. Muistan myös lämmöllä ystäviäni, jotka pienestä teini-ikäisten naljailusta huolimatta olivat huolissaan ja osoittivat välittävänsä minusta. Se tuntui silloin hyvältä, että oli sellaisia ystäviä. Osa heistä on vielä näin 15 vuoden jälkeenkin minulle läheisiä. Yllätyksen koin myös jokunen vuosi sitten, kun toinen isänmaan toivoista osoitti olevansa oikeasti sitä ja pyysi minulta anteeksi. Siitä sai jotenkin sellaisen pisteen tälle minun tarinalle.

Koen ymmärtäväni nyt muita syömishäiriöön sairastuneita. Haluan kuitenkin sanoa, että elämän voi käyttää paremminkin kuin ruuan ja painon kontrolloimiseen. Luvassa on paljon parempaa, jos uskaltaa päästää sairaudesta irti. Toivottavasti sinäkin siis paranet. Se kannattaa! Maailmassa on paljon kaikkea hyvää tarjolla, jos uskaltaa antaa elämälle mahdollisuuden.

Miron tarina kuulostaa omiin korviini hyvin tyypilliseltä syömishäiriötarinalta. Miron tarina on yksi esimerkki siitä, että pojat ja miehetkin voivat sairastua. Miron tarinan myötä kutsun syömishäiriöön sairastuneita poikia ja miehiä kertomaan tarinansa. Vain siten saamme virheellistä käsitystä syömishäiriöistä korjattua ja toivottavasti hälvennettyä monien poikien ja miesten kokemaa stigmaa siitä, että he sairastavat ”tyttöjen sairautta”.

Sinun tarinasi voi olla erilainen kuin Miron. Kuulisimme sen kuitenkin mielellämme.

Terveisin,

Venla Eronen

Ps. Miron nimi muutettu