Tieni syömishäiriöiden parissa työskentelyyn – Miksi tätä työtä teen?

Minulta kysytään aika ajoin, miksi teen töitä syömishäiriöitä sairastavien parissa. ”Onko sinulla omakohtainen kokemus asiasta tai jokin muu kutsumus työskennellä juuri tuon potilasryhmän parissa?” En tiedä kysyttäisikö asian henkilökohtaisuutta yhtä usein, jos työskentelisin esimerkiksi skitsofreniaa tai masennusta sairastavien parissa tai jos olisinkin suuntautunut työelämässäni neurologian maailmaan. On kuin syömishäiriöihin pitäisi olla jotain kosketuspintaa omasta elämästä, jotta niiden parissa haluaisi työskennellä. Syömishäiriöt tuntuvat olevan sen verran mystisiä, että alavalintani ihmetyttää. Jokainen syömishäiriöiden parissa työskentelevä kuitenkin tietää, että tarinoita alalle ajautumisesta ja on yhtä monta kuin työntekijääkin. Osalla varmasti valintaan on vaikuttanut kutsumus tai kokemukset omasta elämästä itse sairastaneena tai läheisen tilannetta epätoivoisena seuranneena. Itselläni näin ei ollut. Minulla kyse oli sattumasta, mistä en olisi etukäteen arvannut mihin se johtaa.

Ennen työskentelyäni syömishäiriötä sairastavien parissa, tiesin syömishäiriöistä varmaan suunnilleen saman verran kuin kuka tahansa tavallinen tallaaja – pinnallisesti ja vähän. Ehkä hieman ammattikorkeakoulun psykiatrian opintojen kautta saatoin tietää jotain enemmän, kuin vaikkapa vanhempani, mutta en merkittävästi. Luettu tieto ei nimittäin vielä pitkälle vienyt, varsinkin kun tuo tieto oli lähinnä diagnostisten kriteerien mukaista jaottelua. Eihän sen tiedon välityksellä voinut saada mitään käsitystä siitä, kuinka rankkoja ja vaikeita sairauksia syömishäiriöt ovat.

Uskon, että suurin osa ihmisistä on varmaan joskus nähnyt ja tunnistanut syömishäiriötä sairastavan. Itse tiesin peruskoulu- ja lukioajoilta muutaman anoreksiaan sairastuneen, mutta en yhtään ehkä enemmän piiloon jäävää bulimiaan tai epätyypilliseen syömishäiriöön sairastunutta. Yksi anoreksiaa sairastunut oli hieman läheisempi minulle, mutta en kuitenkaan tunnistanut hänen tilannettaan ennen kuin hän joutui sairaalaan. Kävin tervehtimässä häntä pari kertaa sairaalassa ja anoreksiaa ymmärtämättä otin tuttavani lautaselta omenalohkon, kun hän sitä minulle innokkaasti ja kohteliaasti tarjosi. Hups! Koko komeuden olisi kruunannut, jos olisin vielä sanonut: "Näytät hyvinvoivalta". Sillä kerralla en sanonut niin, mutta olisin hyvin voinut niin sanoa. Niin vähäistä ymmärrykseni anoreksiasta hyvästä tahdostani huolimatta oli.

Toinen tietämäni anoreksiaan sairastunut henkilö tuntui puolestaan olevan – surullista kyllä – koko koulun yleinen silmätikku mahdottomine, näkyvine oireineen. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Vaikean, näkyvän anoreksian vuoksi kuitenkin tiesin hänet nimeltä. Näin, kuulin ja saatoin joidenkin ystävieni kanssa hänen tilanteestaan joskus jotain puhuakin, mutta todellisuudessa kuljin kuin hevonen silmälaput silmieni edessä näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä toisen hätää. Oli helppoa kulkea ohi – olla puuttumatta – kun ei toista tuntenut. 

Minulle syömishäiriöt olivat siis ennen alalla ajautumistani lähinnä marginaalisia sairauksia, jotka eivät kovin monia koskettaneet. Kuinka väärässä olinkaan. Miten siis päädyin tällä alalle, josta en oikein tiennyt mitään? Toimintaterapian opintojeni loppuvaiheissa vuonna 2008 minun täytyi valita itselleni viimeinen työharjoittelupaikka. Aiempien harjoittelujaksojen paikat koulu oli valinnut opiskelijoiden puolesta, mutta viimeisen jakson sai valita oman kiinnostuksen mukaan. Ja minullapa ei ollut siinä vaiheessa hajuakaan mikä minua kiinnostaisi. Tiesin, että haluaisin ehkä enemmän psykiatrian puolelle työskentelemään, mutta siitäkin olin epävarma. Epätoivoissani kysyin luokkakavereiltani vinkkejä. Yksi kertoi tavanneensa mukavan oloisen toimintaterapeutin, joka työskentelee Syömishäiriökeskuksessa. ”Soita sinne, sieltä saisit varmaan ainakin hyvän ohjaajan.” 

Noudatin luokkakaverini ohjetta ja kohta istuinkin jo tuon, ihanan toimintaterapeutin haastateltavana Syömishäiriökeskuksessa. En vielä siinä vaiheessa olisi arvannut, että sille tielle jään. Niin vain kävi. Aloin tehdä ensin loppuopintojeni aikana keikkatöitä Syömishäiriökeskuksessa ja valmistuttuani sain määräaikaisen työsuhteen, jota sitten uusittiin joitakin kertoja ja lopulta vakinaistettiin. Työpaikan saaminen oli helppo sattuma,  mutta se ei selitä miksi tätä työtä teen edelleen – työssä täytyy olla jotain muutakin, minkä vuoksi sitä tekee.

Alkuun työn imu syntyi uuden oppimisesta, hämmennyksestä syömishäiriöitä kohtaan ja myyttien murtumisesta. Alun uutuuden jälkeen viehätys muodostui hyvän potilassuhteen rakentamisesta. Noiden vaiheiden jälkeen tuli karikko. Tuntui, että silmäni aukesivat ja näin syömishäiriöitä siellä missä en ollut niitä ennen tunnistanut. Myös lähipiirissäni sain kuulla, että osalla oli joskus ollut syömishäiriö. Maailma alkoi äkkiä tuntua jotenkin surullisemmalta, kun näin sen pahan olon määrän mitä ihan lähelläkin saattoi olla. Myös kaikki ne elämänkohtalot mitä sain työssäni kuulla tuntuivat nuorelle alalle tulleelle käsittämättömiltä ja kohtuuttomilta. Syömishäiriö tuntui kokonaisuudessaan kamalan rumalta sairaudelta ja toisinaan syyt sairauden takana vielä kamalammilta vääryyksiltä. Siinä hetkessä ajattelin, että tieto lisää tuskaa. Kävinkin karikon yhteydessä pyrähtämässä hieman muualla työelämässä, mutta huomasin uudessa työssäni miettiväni, että mitäköhän Syömishäiriökeskukseen kuuluu? Mitenköhän siellä olevat asukkaat ja upea työyhteisö voivat? En koskaan lakannut uudessa työssäni puhumasta Syömishäiriökeskuksesta.

Vapaa-ajallani huomasin edelleen kiinnittäväni ympäristössä huomiota syömishäiriöitä sairastaviin. Huomioihin sisältyi huoli ihmisestä. Välittämisen tunnetta täysin tuntemattomasta ihmisestä ei samalla tavalla ollut ennen Syömishäiriökeskuksessa työskentelyä. Totta kai olen aina välittänyt muista ihmisistä, myös tuntemattomista, mutta nyt tuohon välittämiseen liittyi tieto siitä, että syömishäiriöitä sairastavia voi oikeasti auttaa. Tiesin, että vaikka maailma on välillä surullinen, niin vaikeissakin tilanteissa voi olla toivoa. Syömishäiriöistä voi parantua ja ihminen voi saada elämänsä takaisin. Tämä tieto auttoi minut pääsemään karikon yli ja niin palasin Syömishäiriökeskukseen. Nyt tuo toivo on se mikä minut pohjimmiltani Syömishäiriökeskuksessa pitää myös niinä vaikeimpina hetkinä. Meillä onkin työntekijöiden kanssa tapana sanoa, että kun Syömishäiriökeskukseen kerran tulee työskentelemään, niin sieltä ei niin vaan lähdekään. Onneksi tämä pätee vain työntekijöihin.

Mikä on sinun tarinasi syömishäiriöiden parissa työskentelystä tai ymmärryksen lisääntymisestä?

Terveisin,

Venla Eronen

Kirjoittaja on Syömishäiriökeskuksen Kuntoutus- ja hoitoyksikön työntekijä ja koulutukseltaan toimintaterapeutti (ylempi AMK)