perjantai 3. kesäkuuta 2016

Onko syömishäiriön sairastaminen huomiohakuisuutta?


Omenatuvan blogikirjoituksiin tuli mielenkiintoisia pohdintoja siitä, mikä rooli huomiohakuisuudella on syömishäiriön sairastamisen motiivina. Ajattelimme aiheen olevan niin keskeinen, että halusimme omistaa sille oman blogikirjoituksen. Huomiohakuisuus on nimittäin monimutkaisempi ilmiö kuin äkkikatsomalla arvaisi. Tutkailen tässä kirjoituksessa ensin hieman mitä huomiohakuisuus on ja mikä sen rooli on ihmisen elämässä. Sen jälkeen pohdin kuinka se kaikki liittyy syömishäiriöihin.

Huomion saaminenhan on meille kaikille varhaislapsuudessa elintärkeää. Vanhempiemme tarjoama huomio kertoo meille, että olemme turvassa, tarpeemme tyydytetään, olemme arvokkaita ja että ihmisiin voi luottaa. Nämä elämämme koossapitävät voimat rakentuvat meihin vuorovaikutuksessa hoivaajiemme kanssa ja se puolestaan vaatii melko omistautunutta huomion antamista.

Huomion saaminen ja sen kaipaaminen ei siis ole mikään pikkujuttu. Riittämätön huomion saaminen lapsena jättää ihmiseen tunteen ulkopuolisuudesta, kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Lapsi alkaa uskoa, että ei ole kiinnostava omana itsenään, että hän ei ansaitse huomiota. Tästä huolimatta huomion kaipuu voi olla valtava.

Kun samaan aikaan uskoo ettei ansaitse huomiota ja kaipaa sitä kipeästi, pyrkii mieli ratkaisemaan tämän ristiriidan järjestämällä asiat niin, että huomio tulee ikään kuin pyytämättä. Kun esimerkiksi voi oikein huonosti, muissa herää helposti hoivaamisen halu. Kun on oikein fiksu ja menestyy opinnoissa tai työssä, saa jälleen huomiota ilman, että sitä tarvitsee aktiivisesti pyytää. Sama tapahtuu, kun on oikein hauska tai kun tekee muiden puolesta heidän toivomiaan asioita. Mieli on todella ovela ja kekseliäs pyrkiessään täyttämään tämän monimutkaisen tarpeen.

Mielenkiintoista tässä koko kuviossa onkin se, että vaikka mieli kuinka keksisi hienot keinot huomion saamiseksi, ei ihmiselle tule koskaan sellaista tunnetta, että ”nyt tuli tarpeeksi huomiota ja olen tyydyttynyt”. Huomiota pitääkin saada jatkuvasti lisää ja elämästä voikin muodostua yksi suuri huomionhakukampanja. Miksi tyydytystä ei sitten tule kaikesta hienosta yrityksestä huolimatta?

Se johtuu siitä, että ihmisen mieleen kehittyy puutteen oheen este. Missä tarve, siellä muuri. Kun olemme kasvaneet huomionnälässä, olemme joutuneet jatkuvasti kohtaamaan pettymystä ja tuskaa siitä, ettemme saa tarvitsemaamme huomiota. Vähitellen mieli alkaa puolustautua tätä jatkuvaa kipeää tekevää pettymystä vastaan siten, että se ei uskalla huolia huomiota silloinkaan kun sitä olisi tarjolla. Mieli on oppinut, että jos joku tarjoaa huomiota, se vedetään kuitenkin pois eikä toisen kiinnostus ole aitoa. Mieli tietää, että pettymys aina ennen pitkää seuraa huomion saamista, joten sen on täytynyt rakentaa itselleen suoja. Suoja pitää loitolla pettymyksen, mutta se pitää loitolla myös kipeästi kaivatun huomion saamisen kokemuksen.

Jos mieli samalla suojaa itseään pettymykseltä, kun se hakee huomiota, ei mikään määrä huomiota pääse tämän vaivalla rakennetun suojamuurin ylitse. Näin nälkä jää, vaikka ravintoa olisi runsain mitoin tarjolla. Terapiamaailmassa puhutaankin ”herkkupöytien ääreen nääntymisestä” – myös ei-syömishäiriöisissä yhteyksissä. Se on hyvin tavallinen mielen ilmiö. Samankaltainen ilmiö esiintyy myös esimerkiksi läheisyyden pelossa. Toisen ihmisen läheisyyttä kaivataan kipeästi, mutta suhteeseen ei uskalleta antautua siinä pelossa, että toinen saattaa jossain vaiheessa kyllästyä ja hylätä. Kun toinen sanoo rakastavansa, ei tätä uskotakaan. Kaivattua rakkautta ei osata ottaa vastaan, koska pettymykseltä suojaavat muurit ovat niin voimakkaat.

Onko siis syömishäiriöiden sairastamisessa kyse huomiohakuisuudesta? Kyllä näin voi olla. Mutta kyse on todella kipeästä asiasta ja syvästä haavasta. Ei mistään pinnallisesta ja vähäteltävästä turhamaisuudesta. Huomion saamisen tarve, kontakti toisiin ihmisiin, yhteisöön kuulumisen tarve on meissä kaikissa sisäsyntyisenä. Toisten ihmisten huomion kautta saamme kokemuksemme arvostamme ja paikastamme yhteisössämme, mikä on meille kaikille elintärkeää.

Näin ollen syömishäiriötä sairastava henkilö, jolla on kipeä huomion kaipuu, täytyy saada arvostavaa ja parantavaa huomiota osakseen. Tämän lisäksi hänen täytyy oppia ottamaan tätä huomiota vastaan. Tässä on ikään kuin avain ja lukko. Kumpikaan ei ole hyödyllinen ilman toista, vaan molemmat tarvitaan. Kyky vastaanottaa sitä asiaa, mitä kipeimmin tarvitsee, voikin olla hoidossa keskeisin teema. Ilman tätä kykyä jää ikuinen vajaus, ikuinen nälkä. Silloinkin kun kaivattua asiaa on runsain mitoin tarjolla.

Mielestäni syömishäiriöihin kuuluu usein huomion saamisen syvä kaipuu ja samalla suuri vaikeus vastaanottaa positiivista huomiota – erityisesti silloin, kun koetaan että sitä ei olla ansaittu. Monien sairastavien mielestä hyväksyntä ja huomio pitää ansaita olemalla tietynlainen, täyttämällä tietyt vaatimukset, suorittamalla. Ajatus siitä, että olisi hyväksyttävä ja ihana juuri sellaisenaan – kaikkine karvoineen ja oireineen päivineen – on todella monelle suorastaan mahdoton. Oma toiveeni olisi, että huomion tarve syömishäiriöisellä osattaisiin nähdä sille kuuluvassa arvossa. Kyseessä on keskeinen, syvä, ihmisyyden perustarve, joka ansaitsee tulla kuulluksi, nähdyksi ja tyydytetyksi arvostavasti ja kunnioituksella.


Mitä mieltä sinä olet syömishäiriöön liittyvästä huomion tarpeesta?


Kesäisin terveisin,

Pia Charpentier

Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)

19 kommenttia:

  1. Tekstissä oli paljon ihan hyviä näkökulmia, mutta korostaisin silti että huomionhaku tavoitteellisesti sairastuttamalla itsensä syömishäiriöön tai tietoisesti oireilemalla kuten syömishäiriöön olettaa kuuluvan, on aina väärä valinta. Mikä tämän keskustelun pohjalta nousee monesti esimerkiksi on MOT-Anorektikko apua ohjelman haastateltava, joka kertoi tavoitelleensa syömishäiriötä ja päättäneensä hankkia kyseisen sairauden. Liekö sattumaa, että juuri hän päätyi sairautensa kanssa julkisuuteen?

    Minäpä esitän toisen näkökulman; mitä jos (myönteistä) huomiota ei olisikaan saanut alkaessaan oireilla tietoisesti? Mahdollisuushan on, että oireilu olisi jäänyt kun huomaa ettei se tuota haluttua tulosta. Tilalle olisi saattanut rakentua parempi keino tähän huomionsaannin tarpeeseen. Mitä yritän sanoa; asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Se, että saa huomiota niin sairaalla tavalla on tuskallista ja vaarallista sekä läheisille että henkilölle itselleen. Vaikka oireilun lopettaisi niin se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi. Jäihän mm. yllämainitussa tapauksessa huomion vuoksi oireilleelle tytölle epilepsia.

    Minusta olisikin tärkeä työskennellä sen sijaan, että paapotaan ihmisiä jotka ovat valmiita noin radikaaleihin ja raakoihin tekoihin, kohdistaa huomio siihen miksi se ei ole kannattavaa. Kyse ei ole nyt vain siitä että "hyi miten itsekästä, menköön muualle satuttamaan läheisiään", vaan on mielestäni vastuutonta suojella huomionsaantikeinoa jonka aikaan saama tuho on niin valtava. Kyse kun ei ole ainoastaan oireilevasta vaan siinä saa osansa koko lähipiiri. Enkä itse ainakaan voi millään tapaa puhua sellaisen huomionsaantikeinon puolesta, joka parhaassa tapauksessa aiheuttaa osteoporoosin, hampaiden ja äänen menetyksen, suolen toimimattomuuden, lapsettomuuden, epilepsian....ja parhaassa tapauksessa kuoleman.

    Kyllä - itse pidän erittäin itsekkäänä sitä, jos joku lähtee tieten tahtoen itseään sairastuttamaan. Sellainen ihminen ei tietenkään ole psyykkisesti vakaa, mutta silti itsensä sairastuttaminen kielii minusta äärimmäisestä sosiaalisesta kyvyttömyydestä nähdä muuta kuin oma napa. Toki se on seikka, joka tarvitsee yhtälailla hoitoa ja prosessi varmasti on paljon pidempi ja monisyisempikin mikäli sairaus on ollut tietoisia valintoja tavoitteena huomio.

    VastaaPoista
  2. syömishäiriön sairastaminen on sairastamista, ei huomionhakuisuutta. tietoinen oireilu huomiontoivossa on asia erikseen. monet sairastavat nimenomaan _eivät_ halua oireillaan huomiota. ymmärrän kyllä, että tapauksissa missä toiminta on tietosta ja tavotteellista on diagnoosina syömishäiriö, kun ei parempaakaan nimitystä ole ja jollain nimellä oireilua on hoidettava. tai ite ainaki tohon motin tapaukseen aattelen, että toimittajat on valinneet haastateltavat huolimattomasti. uskon et siinä on juurikin tällä "huomiota hakeneella" loppupeleissä ollu kyse muusta kun anoreksiasta. anoreksiaan kun ei oikeasti päätetä sairastua.

    VastaaPoista
  3. Sairastuin bulimiaan noin kymmenvuotiaana. Kotiolot olivat aika kaoottiset, enkä varmasti saanut tarpeeksi huomiotakaan. Häpesin silti sairauttani niin paljon, että pidin sen visusti salassa. Kukaan ei tiennyt, enkä koskaan ole saanut sairauteeni hoitoa. Nyt olen nelikymppinen ja edelleenkin syömishäiriöinen ja ahdistuneisuushäiriöinen. Olen käynyt ahdistuneisuushäiriön takia kaksi vuosia kestänyttä terapiajaksoa, syön mielialalääkkeitä. Terapeuteille kerroin sairastaneeni bulimiaa "joskus nuorena", eikä siihen sitten paljoa kiinnitetty huomiotakaan. Häpeä on niin valtava, etten halua kenenkään tietävän ja puhe huomionhakuisuudesta tuntuu pahalta.

    VastaaPoista
  4. Anoreksiaan neljä vuotta sairastuneen lapseni kanssakulkijana totean, että kyse ei todellakaan ole aina huomion hakemisesta, vaan mieli voi murtua seitsemän vuotta kestäneestä koulukiusaamisesta ja läskiksi haukkumisesta.

    VastaaPoista
  5. Erottaisin huomionhakuisuuden (joka käsitetään yleensä negatiivisena terminä) hyväksynnän tarpeesta, joka on inhimillinen piirre kuten Pia tuossa kirjoittikin! Jokaisella on myös tarve olla jossain hyvä, löytää vahvuutensa, ja ainakin sairauden alkuvaiheessa sairastunut voi kokea olevansa hyvä esim. rajoittamisessa/laihduttamisessa. Tätä vahvistavat myös mahdolliset lähipiirin ihastelevat kommentit hoikkuudesta, itsekurista, urheilullisuudesta jne. Syömishäiriö on kuitenkin petollinen isäntä, sillehän ei mikään riitä ja hetkellinen hyvänolontunne siitä että on onnistunut kontrolloimaan itseään vaihtuu pian itsesyytöksiksi ja huonouden tunteeksi.

    On muuten mielenkiintoista, että ulkonäölliset seikat (lähinnä laihuuden tavoittelu) on liitetty anoreksiaan vasta noin 60-70 vuotta sitten, vaikka itse sairaus on tunnettu satoja, jopa tuhansia vuosia.

    Miten huomionhakuisuus sopii siihen tosiasiaan, että esimerkiksi anoreksiaan tai bulimiaan sairastunut yrittää yleensä salata oireensa viimeiseen saakka? Okei, varmasti on yksilöitä, joilla huomionhakuisuus on oireilun lähtökohta, mutta en todellakaan lähtisi yleistämään. Tämä on yksi syömishäiriömyytti http://maudsleyperheet.blogspot.fi/2015/02/syomishairiomyytit-saisivat-jo-murtua.html, jolla saadaan aikaan vain vahinkoa. Tällöinhän ajatus on, että ihminen on itse halunnut/valinnut sairastua, ja se taas johtaa sekä läheisillä että mielenterveystyötä tekevillä (joista suuri osa ei oikeasti osaa hoitaa syömishäiriöitä) negatiiviseen suhtautumiseen. Se taas on omiaan pahentamaan sairastuneen tilannetta, koska eihän hän silloin "ansaitse" hoitoa.

    Ajatus huomiohakuisuudesta saattaa tulla osin siitä, että graaveimmat oireet herättävät kyllä - yleensä negatiivista - huomiota lähipiirissä, joka tyypillisesta antaa asiasta sitten palautetta. Negatiivinen palaute on usein syyttelyä, vihamielisyyttä ja suuttumista ("miksi teet meille näin?! et edes halua parantua!). Positiivinen palaute taas on yritystä suojella, rauhoitella, lepytellä tai lahjoa (et näytä lihavalta! et liho vaikka söisit tämän! teen mitä tahansa että söisit!). Lähipiirin antama palaute taas saattaa hyvinkin toimia uutena laukaisevana tekijänä oireilussa johtaen ikävään noidankehään ja oireiden eskaloitumiseen. Huomion herättäminen ja saaminen on tällöin kuitenkin syömishäiriön seuraus, ei syy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, et ihmisten päitä on nyt sekottanu Mot-Anorektikko apua ohjelma joka osottautu suureksi flopiksi vaikka tarkotuksena oli valistaa ja jakaa tietoa. Ei kai ihme, että syömishäiriöistä tietämättömillä kuva huomionhakuisuudesta alleviivautuu kun ohjelmassa haastateltu tyttö sanoo jotakuinkin niin että nimenomaan päätti hommata anoreksian ja tavoitteli sairautta koska halusi huomiota. Tottakai sellainen herättää helposti reaktion, että mitä varten tuon pitäis hoitoa saada kun itse on nähnyt suuren vaivan että ylipäätään on sairauden "saanut"? Kuten oon aiemminkin todennut niin eri asia laihduttaa ja ajautua syömishäiriöön kuin laihduttaa tavoitteena syömishäiriö. Samoin eri asia juoda ja ajautua alkoholistiksi kuin juoda tavoitteena alkoholismi. Hassua sinäänsä, varmaan jokainen on yhtä mieltä siitä että kuka hullu nyt joisi tarkoituksena alkoholismi? Silti anoreksialla etenkin on edelleen sellainen maine, että joku todistetusti todella voi ottaa tavoitteekseen sairastua. Siks oon iteki sitä mieltä, että sen sijaan että silotellaan heitä jotka sairastuttaa itsensä tahallaan, pitäisi siihen puuttua kovalla kädellä. Ei kukaan jaksa jatkaa oireilua vuosikausia, jos sitä kaivattua huomiota ei saa. Eikä sitä pitäisi noin hirveällä tavalla saada, sillä se tuhoaa sekä oireilevan että läheiset.

      Valtaosa kuitenkin sairastavista ei sairaudellaan huomiota halua. Sääli, että syömishäiriöistä on niin vähän asiaohjelmia ja siksi esim. Mot on saanut aikaan niin paljon väärää kuvaa. Ihan inhimillistä, että ihmisillä herää empatia eritavalla jos heidän tietonsa on se että oireilu on oireilevan mielestäkin tietoista huomionhakua. Toinen mistä jossain blogissakin oli joskus samassa yhteydessä Mot-Anorektikko apua ohjelman kanssa kirjotus ja joka on osaltaan ehkä tuonut vääriä näkemyksiä ja luuloja oli muistaakseni nimellä "anorektikot on pellejä"-kulkeva video. Ainakin se on saavuttanut paljon näkyvyyttä ja kritiikkiä.

      Syömishäiriöiden haittoja pitäis tuoda enemmän esille. Ei ole leikinasia, että mm. Aino sairastui epilepsiaan. Se on väärin, että media tai mikä ikinä, antaa niin väärää ja siloteltua kuvaa ja sitten seuraukset on niin tuhoisat. Tuokin olisi voitu välttää, jos anoreksiaa ei nähtäisi ja pidettäisi prinsessatautina. En ole koskaan kuullut että kukaan tavottelisi vaikka ahmimishäiriötä, joten mistä johtuu että anoreksiaa on todistetusti tavoiteltu tietoisesti?

      Poista
  6. mun mielestä koko "huomionhaku sairastamalla" on täysin absurdi ajatus. ikään kuin sairastumisen voisi vain päättää. ymmärrän, että huomiontarve voi olla alitajuisesti yksi selittävä tekijä, mutta tuo että joku on ihan tietoisesti kirjoittanut että haluaa huomiota ja ottaa siten tavoitteekseen anoreksian kuulostaa jo vaikeammin ymmärrettävältä. eihän esimerkiksi masennukseenkaan ole mahdollista tieten tahtoen sairastuttaa itseään. sinä sairastut, jos sairastut eikä se ole omasta halusta kiinni. vaikkakin syömishäiriö on siitä eri juttu, että se mahdollistaa tietoisen oireilun aloittamisen. eli onko tässä karkeastiottaen kyse siitä, että joku lakkaa syömästä -> huomaa saavansa oireilulla huomiota -> jatkaa tietoisesti oireilua, sillä on huomannut sen hyväksi väyläksi huomionsaantiin? mm. internet on pullollaan informaatiota kyseisestä sairaudesta ja valitettavasti niitä voidaan käyttää myös vääriin tarkoituksiin, kuten juurikin opetusmateriaalina siitä "kuinka olla syömishäiriöinen". itse miellän syömishäiriön lähtökohtaisesti sairaudeksi. se ei ole huomionsaannin väline. kysymys onkin sitten siitä, että kuinka erottaa syömishäiriön käskyjen vallassa oleva ihminen ja syömishäiriökäyttäytymistä tietoisesti huomionsaantikeinona kharjoittava ihminen toisistaan? tarvitsevathan he ainakin minun näkökulmastani myös erilaista hoitoa, kun toisessa tapauksessa täytyy hiljentää sairauden ääni ja toisessa saada henkilö kehittämään vähemmän tuhoisia keinoja huomiontarpeeseen.

    VastaaPoista
  7. en ymmärrä mikä pointti on kitistä julkisesti hoidon saannin vaikeudesta, jos samalla julistaa sairauden olleen vain huomionsaantikeino. hiukan kyseenalaista mielestäni, mutta annettakoon kaikkien kukkien kukkia. tosin en tiedä voidaanko silloin ihan tosissaan puhua syömishäiriöstä vai onko lähtökohtana parempi alkaa hoitamaan persoonallisuutta. mitään muuta sairautta ei tunnu olevan niin helppo matkia, kuin syömishäiriötä. tai koitappa sairastua syöpään tunteaksesi itsesi erityiseksi. ainiin, mutta eihän se ole yhtä coolia kuin anoreksiaprinsessan rooli.
    mun mielestä ois jo korkee aika haudata se näkemys, että etenkin anoreksia on huomionhakua. joku joskus vuosia sitten oireili tietoisesti, harmi juttu mutta mahtaa olla ainoa laatuaan. otetaan sairaus sen vaativalla vakavuudella, eikö kaikki aiheesta syntyneet kohutkin jo todista että ei ole ihan yleinen ilmiö tuo anorektikon leikkiminen. näin ollen sairaudesta ei myöskään parannuta sormia napsauttamalla. yleisesti ottaen syömishäiriöinen häpeää sairauttaan, oliskohan syy siihen että haastatteluja ei niin vaan aiheesta löydy? ojennetaan kruunu hälle, joka sairaudellaan pääsi julkisuuteen kun huomio oli tavotteena ja jatketaan elämää antamatta sen liata kaikkien sairastavien mainetta. sitäpaitsi apua sellainenkin tapaus tarvitsee.

    VastaaPoista
  8. Voisiko saada postausta aiheesta "milloin on kyse syömishäiriöstä"? Itse olen oireillut jo reilut 10vuotta, mutta tilannetta ei ole otettu vakavasti. Se on aina ollut "orastavaa syömishäiriötä". Milloin sitten olen oikeasti sairas ja voin saada apua? Vai joudunko lopunelämääni tyytymään siihen, että olen oireileva, mutta en sairas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos ideasta. Hyvä aihe. Eiköhän tuosta jossain vaiheessa voisi kirjoitus tulla. Aikataulusta en uskalla mitään luvata.

      Terveisin,

      Venla Eronen

      Poista
  9. Mot-Anorektikko apua ohjelmassa Aino myönsi tahallaan sairastuttaneensa itsensä koska halusi huomiota. Yksityisellä sh-klinikalla yksi hoitopäivä maksaa n.600e. Alappa siitä sitten laskeskelemaan, että kuinka paljon yhteiskunnan varoja tähän sairaalloiseen huomionkipeyteen on käytetty. Puhumattakaan muille aiheutuneesta kärsimyksestä.

    VastaaPoista
  10. Hei,

    Kommentoin taannoin blogikirjoitukseen viitaten MOT-Anorektikko apua ohjelmaan. Vastauksena sain viittauksen nettikiusaamiseen.
    Käytän nyt kyseistä dokumenttia esimerkkinä. Painotan, etten halua keskustella juuri ohjelmassa esiintyneestä tapauksesta, vaan pohdintani on yleisellä tasolla, esimerkkiä käyttäen.

    Syömishäiriön tahattomuutta on toisinaan hyvin vaikea ymmärtää, sillä julkisuudessa on sairauden tavoitteellisesti "hankkineita" henkilöitä. Helsingin Sanomat kirjoitti hetki sitten, ettei laihuushäiriö ole itse hankittu tila. Onko todella näin? MOTissa esiintynyt Aino kertoi julkisesti tavoitellensa sairautta mm. saadakseen huomiota. Eikö tällöin sairaus ole itse aiheutettua? Mikäli ajatus on; "alan syömään vähemmän saadakseni anoreksiadiagnoosin ja sitä kautta huomiota", voidaanko todella sanoa ettei sairaus ole itsestä lähtöisin? Kun sairautta on lähtenyt tietoisesti tavoittelemaan, iloiten osastokerroista merkkinä "onnistuneesta sairastumisesta", kuinka voidaan kiven kovaa väittää, ettei sairaus ole valinta? Argumenttina toisinaan käytetään, että ihminen on ollut jo valmiiksi sairas. Kysynkin, miksi valmiiksi sairaan täytyisi tietoisesti tavoitella sairautta? Miksi sairas tavoittelisi sairautta? Hänhän on jo sairastunut eikä tavoiteltavaa ole. Näin ollen sairauden "valinta hetkellä", on sairaus kirjaimellisesti valittu.

    Toinen pohdintani aihe koskee sitä, mitä voimme päätellä siitä, että syömishäiriöihin halutaan sairastua? Eihän kukaan halua sairastua syöpään, keuhkokuumeeseen tai skitsofreniaankaan. Ei kukaan odota sairaalahoitoon pääsyä ja pidä sitä meriittinä. Ei kukaan halua olla mahdollisimman paljon sairaalahoidossa ja sairas. Mikäli syömishäiriössä tällaista käytöstä esiintyy, on kyseenalaista, onko kyse syömishäiriöstä vai jostain muuata persoonaan tms. liittyvästä häiriöstä? Huomaan teidän suhtautuvan kovin lämpimästi sairauden tahalliseen ylläpitoon. Miksi? Eikö tärkeää olisi, että jokainen saisi tarvitsemaansa hoitoa, eikä sairaalat ja sh-keskukset täyttyisi tapauksista, joiden ongelma on todellisuudessa muu kuin syömishäiriö. Mikäli kyse olisi esim. huomionhakuisesta persoonallisuudesta, ei syömishäiriökäytöksestä luopuminen onnistu, sillä juuri se ylläpitää huomion saantia. Todennäköisesti tilalle tulee muu, yhtä haitallinen keino. Ns. "Oikeasti sairaat" joutuvat roikkumaan jonossa pitkään, jos kartoitusta ei tehdä tarkkaan. Ymmärrän kyllä, että mm. persoonallisuushäiriöitä on monesti vaikea huomata. Pidän kuitenkin vaarallisena, jos anoreksian keinot ovat ne, jolla huomiota haetaan. Kuormitus on valtava henkilölle itselleen, ympäristölle sekä vaarallinen niille, jotka ovat oikeasti kyseiseen sairauteen sairastuneet ja odottavat hoitoon pääsyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Vastaamme kommenttiisi viimeistään ensi viikkolla.

      Terveisin,

      Venla Eronen

      Poista
    2. Hei,
      Huomionhakuisuus on ominaisuus, joka usein nousee esille syömishäiriöistä puhuttaessa. On hyvin helppo sortua ajattelemaan, että huomionhakuisuus on pinnallinen ja itsekäs tarve ”varastaa” muilta huomiota. Usein kuulee jopa ammattilaisten turhautuneena puuskahtavan ”Hän haluaa vain huomiota”. Huomion tarve – toisin sanoen nähdyksi, kuulluksi, validoiduksi, rakastetuksi tulemisen tarve on ihmisen perustarve. Olemme laumaeläimiä ja tarvitsemme toisia ihmisiä ymmärtääksemme keitä olemme ja mikä on paikkamme maailmassa.

      Huomion tarve ei siis ole mikään pikkutarve, jonka voi ohittaa olan kohautuksella. ”Sairastuin anoreksiaan saadakseni huomiota” -lauseen voisi suomentaa: ”Koin olevani mitätön, kelpaamaton ja arvoton. Tämä musersi minut. En tiennyt miten saisin tämän sinnikkään pahan olon pois itsestäni. Kaipasin kipeästi rakkautta, mutta en uskonut olevani sen arvoinen. Sairastuttuani anoreksiaan minusta oltiin huolissaan ja ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että minusta välitettiin. Sairauden avulla huomasin vihdoin saavani sen, mitä olin niin kipeästi kaivannut.”

      Kun siis pahaa oloaan poteva henkilö ”päättää” sairastua laihuushäiriöön helpottaakseen oloaan, tarkoittaa tämä sairauden jo alkaneen. Näin kipeä huomion tarve kielii mielestä, joka on jo pahassa pulassa. Et ole suinkaan ainoa, joka ajattelee itseaiheutetulta vaikuttavien oireiden olevan vähemmän ongelmallisia ja niin ollen myös hoidon tarpeen olevan olematon. Yksi melko tavallinen esimerkki, jossa tällaiseen ajatteluun törmää, ovat itsemurhaa yrittäneet. Heidän toimensa nähdään usein tahallaan aiheutettuina ja huomionhakuisina. Kuitenkin näin epätoivoiseen tekoon turvautuva henkilö on suuressa ahdingossa ja hän tarvitsee aidosti apua – usein hän ei vain tiedä kuinka muutenkaan sitä pyytää. Sama logiikka pätee laihuushäiriön ”valitsemiseen.”

      Olen nähdyt reilun kahdenkymmenen vuoden aikana myös useita tapauksia, joissa syömishäiriöoireet on ”hankittu” kohtuuttomassa huomionhakumielessä eivätkä ne ole ns. aitoja. Tämä oirekuva on kuitenkin hyvin erilainen kuin ns. ”aito” anoreksia eikä sen huomaaminen ole harjaantuneelle silmälle vaikeaa. Tällainen henkilö ei ikimaalimassa menisi julkisuuteen sanomaan, että ”hankin anoreksian avulla itselleni huomiota”. Usein tällaisen ihmisen itsereflektiokyky ei mahdollista sellaista avointa ja haavoittuvaa pohdintaa, jota tällainen tunnustus edellyttää.

      Osastolle ja letkuihin joutumisesta iloitseva mieli on anoreksian hallitsema. Sen tavoite on päästä syvemmälle anoreksiaan, siksi nämä asiat tuottavat sille tyydytystä. Kyse on siis sairaan mielen logiikasta, ei viekkaan terveen mielen toisia hyväksi käyttävästä asenteesta. Tätä on hyvin vaikeaa ymmärtää, sillä sairas logiikka poikkeaa ns. terveestä logiikasta hyvin paljon. Sen ymmärtämiseksi tarvitaankin roppakaupalla myötätuntoa ja eläytymistä toisen ajatusmaailmaan ja logiikkajärjestelmään.

      Ilmaiset suuren huolesi siitä, että sairaalat ja sh-keskukset täyttyvät potilaista, jotka ovat siellä väärin perustein haalimassa itselleen ansaitsematonta huomiota ja oikeasti sairaat jäävät heitteille. Todellisuus on kuitenkin se, että asiantuntevaa sh-hoitoa on tässä maassa todella vaikeaa saada. Ne, jotka näihin hoitoihin pääsevät ovat käyneet niin tarkat tutkimukset ja pitkät yleispsykiatriset hoidot läpi, että väärin perustein ei näihin hoitoihin ole mahdollista päästä. Vakuutan, että voit lakata huolehtimasta, että huomionhakuiset ihmiset väärin perustein täyttäisivät hoitopaikat. Hoitojärjestelmämme ei mahdollista tätä ja hoitopaikoissa kyllä pystytään erittäin hyvin erottamaan aidosti hoidon tarpeessa olevat potilaat muista.

      Terveisin,

      Pia Charpentier

      Poista
    3. Kiitos vastauksesta! Huomaan teidän sävyssänne yrityksen syyllistää mm. sairauden tarkoituksella hankkineita kohtaan vähemmän myötätuntoa kokevia ihmisiä. Olen samaa mieltä, että tarkoituksellisesti itsensä sairastuttanut tarvitsee apua, mutta eri mieltä siitä, että ensisijainen avuntarve on tarkoituksella ylläpidetty anoreksiakäytös. Mikäli esimerkin tapaus (MOT) on kirjoittanut päiväkirjaan aikomuksen hankkia anoreksian, ei käy kiistäminen, että sairaus on ollut päätös. Kun henkilö on vielä etukäteen osannut sanoittaa "hommaan anoreksian, jotta saan huomiota" ja aloittanut sen jälkeen oireilun, ei jää epäselväksi onko sairas käytös tietoisesti ylläpidettyä vai ei. Jos anoreksiakäytös ei olisi ollut tietoinen päätös, ei myöskään sellaisen julkisesti väittäminen olisi tullut mieleen. Emme selkeästi puhuneet samasta asiasta, enkä näe syytä spekuloida enempää vain yhteen henkilöön kohdistuvaa tietämystä. Alunperin pohdintani oli yleiselle tasolle tarkoitettua.

      Toisin kuin vastauksenne antaa ymmärtää, minulla on kyky eläytyä sairastuneen maailmankuvaan, sillä olen sellaisen itse läheltä nähnyt. Kyse ei siis ole, toisin kuin annatte ymmärtää, empatianpuutoksesta. Päinvastoin. Ikävää, että vastauksenne syyllistää luonnollista reaktiota tilanteeseen, jossa on saanut kuvan joidenkin tahallisesta oireilusta ja sen myötä ympäristön kuormittamisesta. Emme nähtävästi tule pääsemään yhteisymmärrykseen aiheesta, mutta mukava kuulla, että koette hoitonne tavoittavan vain sitä aidosti tarvitsevat.

      Sivuhuomautuksena sanottakoon, että psyykkinen seulonta ei koskaan ole sataprosenttista. Ihmisen mieli on monimutkainen, eikä esim. mahdollisia persoonallisuushäiriöitä pystytä aina toteamaan, vaikka sellainen henkilöllä olisikin. Sama pätee toisin päin-virhearvioita tulee taidokkaimmillekin ammattilaisille. Persoonallisuuden häiriöt voivat jäädä peittoon jopa intensiiviseltä psykoterapialta. Tämän te varmastie tiesittekin, vaikka viestinne antaa olettaa muuta.

      Jokatapauksessa kiitos yrityksestänne selventää asioita ja hyvää syksyn jatkoa.

      Poista
  11. Kommentoija antaa ymmärtää, että persoonallisuushäiriöiset ovat tässä se kiero ja alidiagnosoitu potilasryhmä, jotka ryöväävät "ihan oikeasti sairaiden" hoitopaikat. Olisipa nää noin yksinkertaisia asioita. Mä luin joskus hyvin nuorena anoreksiasta, ajattelin, että siihen sairastuminen olisi ratkaisu kaikkeen. "Anorektista käytöstä" ei "aloiteta" tai "ylläpidetä". Ihminen, jonka päässä sairaus ei jo jyllää, ei pystyisi olemaan itselleen niin paha. Mulla se, että 11-vuotiaana olin toivonut sairastuvani anoreksiaan, johti siisii että kun sairastuin, olin täysin sairaudentunnoton pitkään, olinhan "valinnut sairauden itse" joten en omasta mmielestän voinut olla aidosti sairas. Koin valtavaa syyllisyyttä tästä "valinnastani" todella pitkään. No, tänä päivänä olen kuitenkin melko vakuuttunut olevani oikeasti sairas, nyt kun olen 20 vuoden ajan sairastanut lähes kaikki mahdolliset syömishäiriöt. Ai niin, persoonallisuushäiriö (epävakaa) diagnosoitiin viime vuonna. Voin myöskin vakuuttaa kommentoijalle, että en vie kenenkään vuodetta enää sairaalassa, sillä epävakaille sairaalahoito on Suomessakin aika pitkälti evätty vaihtoehto, riippumatta muista sairauksista.

    VastaaPoista
  12. Hei!

    Mä itse koen olevani yksi näistä, jotka tietoisesti ovat aiheuttaneet itselleen syömishäiriön. Salkkareissa pyöri tuohon aikaan hahmo nimeltä Iida, joka sairastui anoreksiaan ja jostain syystä mun 11-vuotias mieli piti tätä erityisen rappioromanttisena. Tunnistan itseni voimakkaasti ilmaisusta tuolta ylempää: '"Koin olevani mitätön, kelpaamaton ja arvoton. -- Kaipasin kipeästi rakkautta, mutta en uskonut olevani sen arvoinen."' Mäkin kaipasin apua epätoivoisen paljon, mutten kokenut ansaitsevani sitä, koska mulla ei ollut mitään varsinaista syytä tai sairautta, johon mä olisin voinut sitä pyytää. Niinpä mä aiheutin itselleni syyn.

    Aloin kopioimaan Iidan itsetuhoisia toimia ja kuten joku muukin asian ilmaisi, mäkään en kokenut voivani oikeasti sairastua, koska tilahan oli itseaiheutettu ja mä luulin sen olevan mun itseni kontrollissa – luulin, että voisin lopettaa kun haluaisin. Lopulta mä kuitenkin sairastuin oikeasti eikä ovea pois enää ollut. Aloin saamaan apua kun mun oireet oli tarpeeksi voimakkaita, mutta koska mullahan ei ollut oikeaa ongelmaa (kun se oli itseaiheutettua!) niin mä en kokenut ansaitsevani tai edes tarvitsevani apua. Punnitukset oli musta vaan hämmentäviä kun mä olin niinkin säälittävä, etten saanut edes kunnon painonpudotusta aikaiseksi – enhän mä ollut edes alipainoinen! Tuolloin mä olin jo 13.

    Ymmärrän nyt, että mulla oli masennus käynnissä jo ennen päivää kun päätin sairastuttaa itseni. Pohjana häiriön hankkimiselle oli käsitys, etten mielestäni ansainnut parempaa. Jo ihan lapsena olin kuvitellut hyväksikäytetyn pornotähden aseman olevan se ”way to go” kun vain se olisi ollut sopivaa mun kaltaiselle ihmishylkiölle. Syömishäiriöön sairastuneen maailmankuva on niin vääristynyt, että sairautta alkaa ihannoimaan ja siitä muodostuu tavoite. Käsitys maailmasta ei ole todellinen ja siksi sitä tulee ajatelleeksi, että kaikki muutkin tekee näin, kaikki muutkin jättää aterioita väliin ja että tää on vaan se normi miten ihmiset pysyy kauniina.

    Tavoite oli alunperin päästä laitoshoitoon, mutta olin niin huono syömishäiriöinen etten edes siihen yltänyt vaan luovutin ennen sitä. Mun sairastelu loppui siis loppui mun luovuttamiseen - mä en vaan enää jaksanut ylläpitää syömättömyyttä ja kovaa liikuntaa, joten "ihan sama mitä käy, millään ei oo enää väliä". Mulla oli kaksi itsemurhayritystä, jotka ei oikeastaan edes ollut itsemurhayrityksiä kun särkylääkkeisiin ei vaan voi kuolla (mä en tiennyt sitä silloin, mun tavoite oli ainoastaan päästä pois edes hetkeksi). Nää yritykset jäi muilta huomaamatta, kun ei mulle aiheutunut niistä mitään. Sisko taisi huomata, että viinavarasto on pienentynyt ja että ”olipas sulla pitkät päikkärit” (3 tuntia mun laskujen mukaan), mutta mitään ei asiasta kysytty. Ajattelin, ettei ketään kiinnosta. Herättelin silti vielä toiveita, että jonain päivänä voisin olla niin ongelmallinen, että ansaitsisin huomiota.

    Huolimatta siitä miten vähän fyysistä tuhoa onnistuin aiheuttamaan itselleni, oli henkinen tuho sitäkin enemmän läsnä. En tiedä kumpi mulle tuli ensin, masennus vai syömishäiriö, tai että kumpi aiheutti kumman, mutta jälkeenpäin ymmärrän miten sairastunut mun mieli oli ja etten mitenkään terveenä olisi pystynyt aiheuttamaan itselleni sellaista haittaa - halusin tai en. Mun pointti tälle kirjoitukselle on siis väittää, että itseaiheutettu syömishäiriö on sairaus siinä missä muutkin häiriöt. Jos henkilö tavoittelee itselleen sairautta, eikö se jo kerro miten sairas henkilö on? Syövän tavoittelu olisi puhdasta itsetuhoisuutta, miksei siis syömishäiriönkin tavoittelu? Itsetuhoisuus kielii aina sairaasta mielestä, terve ihminen ei halua itselleen pahaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun tekstistä tuli liian pitkä julkaistavaksi yhteen putkeen, joten jatkan vielä ihan pikkuisen:

      Joku varmasti syyttää kohta itsekkääksi ja tuo esille, miksen ajatellut perhettäni. Mun sairas mieli ei pystynyt ajattelemaan ketään muuta kuin itseäni eikä se ole itsekkyyttä vaan osa sairautta. Oli hetkiä, jolloin tuntui pahalta kävellä ravintoterapian jälkeen kauppaan äidin kanssa, joka kertoi ettei hänellä ole paljoa rahaa mutta että ostetaan sulle silti jotain mielekästä syötävää. Ja osa musta myös toivoi äidilleni kärsimystä ja nauttikin siitä huolesta, mutta se johtui katkeruudesta sitä kohtaan, miten huono mun lapsuus on ollut. Mun lapsuus ei ole mun äidin syy, mutta jotenkin ja jollekin mun täytyi siitä silti oireilla. Sairastuminen oli siis omalla erikoisella tavallaan selviytymiskeino ja avunhuuto. Voitteko siis pliis lakata syyttämästä sairaita ihmisiä itsekkäiksi, melkein otin henkilökohtaisesti osan noista kommenteista. Anteeksi myös jos tää on väärä paikka avautua mun henkilöhistoriasta, vaikutti vaan niin otolliselta tilaisuudelta, kun aihekin oli sama!

      Kiitos kun sain avautua. :)

      Poista
    2. Hei! Hyvä vaan, kun täällä jaetaan myös omia kokemuksia. Moni on niin yksin omien tunteidensa ja ajatustensa kanssa ja kokevat ehkä, että kukaan ei voi ymmärtää. Muiden kokemukset voivat auttaa näkemään, että ei ole niin yksin, outo, typärä, arvoton tms. Hyvin kuvasit mielestäni sitä, mitä Piakin tekstissä toi esille.

      Terveisin,

      Venla Eronen

      Poista