Syömishäiriöiden tunnistamista ja niistä paranemista pohdittaessa laitetaan usein paljon painoa läheisten roolille. Heidät nähdään auttamassa sairastunutta havahtumaan oireilun haitallisuuteen, tukemassa avun hakemisessa ja helpottamassa syömiseen liittyviä vaikeuksia. Kuinka tämä kaikki sitten onnistuu sellaisella sairastuneella, jolla ei ole läheisiä ihmisiä auttamassa?
Tämä teksti on saanut alkunsa lukijatoiveesta. Meiltä toivottiin pohdintaa sellaisen henkilön sairastumisesta, jolla ei ole läheisiä, jotka huolestuisivat ja huomaisivat sairastuneen käytöksen muutoksen.
Läheisten puuttuminen saattaa johtua olosuhteiden pakosta tai sairastunut voi olla valinnut etäisyyden pitämisen läheisiin esimerkiksi sen vuoksi, että heidän reaktionsa sairauteen kuormittavat häntä liikaa. Johtui yksinäisyys sitten mistä syystä tahansa, merkitsee se, että paranemisen taival kuljetaan pitkälti omassa varassa tai hoitavien henkilöiden tuella.
Erityisen haavoittuvainen yksinäisen tilanne on sairauden alussa, jolloin oireilun olemassaoloon pitäisi havahtua ja löytää rohkeus hakea itselleen apua. Jos syöminen muodostuu oireilun vuoksi hyvin erilaiseksi kuin muilla, esimerkiksi työssä tai koulussa, voi sairastunut havahtua pohtimaan oman toimintansa poikkeavuutta muihin verrattuna. Tämä saattaa herättää mieleen tärkeitä kysymyksiä siitä, onko omassa tilanteessa kaikki hyvin ja nostaa pintaan uteliaisuuden selvittää asiaa tarkemmin.
Jos sairastunut kuitenkin elää hyvin eristäytynyttä elämää eikä esimerkiksi käy työssä tai koulussa, voi oireilu jäädä huomaamatta pitkäksi aikaa, kunnes se alkaa aiheuttaa hankaluuksia kehossa. Ongelmat voivat olla esimerkiksi vatsakipua, outoa väsymystä, heikkoa oloa, sydämen rytmihäiriöitä tai keskittymisen sekä nukkumisen vaikeuksia. Nämä oireet voivat herättää huolen ja auttaa ylittämään avun hakemisen kynnyksen.
Yksinäisen paranemisessa hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde näytteleekin tärkeää roolia monella tavalla. Terveydenhoitoalan ammattilainen tuo paranemisprosessiin mukaan olennaisia elementtejä, kuten tietoa syömishäiriöistä, niiden vaikutuksesta ja siitä, miten paraneminen saadaan parhaiten käyntiin. Asiantuntevan ammattilaisen kanssa keskusteleminen auttaa myös tutkimaan omaa ajattelua ja käyttäytymistä tuomalla pohdintoihin mukaan laajempaa näkökulmaa, tietoa ja ymmärrystä.
Löydät tästä tekstistä tietoa siitä, mitä syömishäiriöiden hoidossa tehdään.
Ilman tukiverkostoa sairastunut joutuu – tai saa tilaisuuden – ottaa paljon vastuuta oman paranemisensa etenemisestä. Tämä voi olla hyvä asia silloin, kun sairastunut pystyy löytämään itsestään voiman alkaa tehdä muutoksia syömiskäyttäytymisessään ja muissa käyttäytymismalleissa, jotka ylläpitävät syömishäiriötä. Sairastuneesta itsestään lähtevät ideat haastaa oireittensa pakottavuutta ovat tavallisesti erittäin hyviä ja kantavat pitkälle, sillä oma uteliaisuus ja rohkeus käydä syömishäiriön kimppuun on paras ase sitä vastaan. Oma innostus oireiden työstämiseen on arvokasta myös hoitosuhteessa, sillä se nopeuttaa paranemisen etenemistä. Hoitava henkilö osallistuu mielellään pohdintoihin siitä, miten parhaiten harjoitella eroon oireista sekä tukee innostusta ja motivoituneisuutta.
Yksin paranemistaistoon käyvän onkin tärkeää sitoutua hoitosuhteeseen ja ottaa vastaan tarjottua apua. Jos tuntuu, että henkilökemiat hoitavan henkilön kanssa eivät kohtaa, kannattaa rohkeasti etsiä sellainen ammattilainen, jonka kanssa luottamuksellisen hoitosuhteen luominen on mahdollista. Tämä vaihtoehto korostuu erityisesti pitkään psykoterapiaan hakeuduttaessa.
Hoidon tapahtuessa psykiatrian poliklinikalla, saattaa toki esimerkiksi pienillä paikkakunnilla olla niukka valikoima syömishäiriöosaajia, jolloin täytyy sopeutua saatavilla olevien ammattilaisten tarjoamaan apuun. Jos vaikuttaa siltä, että ammattilainen ei aivan täytä ihanteita, kannattaa keskittyä vastaanottamaan häneltä se, mitä hän pystyy tarjoamaan. Ammattilaisen kykyä tarjota sopivanlaista apua voi yrittää tehostaa sillä, että käy hänen kanssaan rakentavassa hengessä avoimen keskustelun siitä, mitä tarvitsee hoidolta ja hoitavalta henkilöltä. On hyvä yhdessä tutkia olisiko hoitoa mahdollista muokata sellaiseen suuntaan, joka tehostaisi paranemista mahdollisimman hyvin.
Yksin syömishäiriön kimppuun käyminen voi olla suuri haaste, mutta mahdotonta se ei ole. Hyvään hoitosuhteeseen panostaen ja uteliaisuudella sekä rohkeudella haasteeseen tarttuen syömishäiriö on mahdollista selättää menestyksekkäästi silloinkin, kun sosiaalista turvaverkkoa ei ole saatavilla.
Voimia, rohkeutta
ja innostusta haasteeseen toivottaa
Pia Charpentier
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti