perjantai 11. kesäkuuta 2021

Mitä syömishäiriöiden hoidossa tehdään?

Syömishäiriöiden hoitotavat ja -käytännöt vaihtelevat jonkin verran eri puolella Suomea ja eri yksiköissä. Hoidon yksityiskohdat ja kesto riippuvat hoitavasta henkilöstä, hoitopaikan toimintaperiaatteista, erikoisosaamisen tasosta sekä potilaan rohkeudesta ja valmiudesta ottaa hoitoa vastaan. On kuitenkin muutamia perusasioita, jotka hyvässä hoidossa yleensä toteutuvat näistä seikoista riippumatta.


Hoitoon hakeutuminen

Syömishäiriöiden hoitoon tullaan sekä omasta vapaasta tahdosta että joskus muiden vahvasti motivoimana, ellei jopa pakottamana. Sairauden alkamisen ja hoidon alkamisen välillä saattaa joskus kulua paljonkin aikaa, mutta ihannetilanteessa hoitoon hakeudutaan mahdollisimman nopeasti sairauden alettua.

Usein ensimmäinen hoitopaikka on lähin terveysongelmiin apua tarjoava taho, joka voi olla esimerkiksi koulu- tai työterveyshuolto, terveyskeskus tai oma yksityislääkäri. On tavallista, että siellä ei ole syömishäiriöiden erikoisosaamista, mutta lievissä tapauksissa sielläkin osataan usein auttaa painon seuraamisessa, ruokavaliomuutoksissa sekä ensimmäisissä yrityksissä harjoitella oireista luopumista. Jos näyttää, että tilanne ei lähde korjaantumaan 2–3 kuukaudessa, on syytä pyytää lähete syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneeseen yksikköön. Paikkakunnasta riippuen tämä voi olla psykiatrian poliklinikalla toimiva syömishäiriötiimi tai erillinen syömishäiriöklinikka tai -yksikkö.

Hoitoon on mahdollista päästä myös ilman lähetettä yksityiselle puolelle, esimerkiksi meille Syömishäiriökeskukseen, jos on mahdollisuus maksaa hoito itse. Kunnan tai keskussairaalan maksusitoumusta toivovat asiakkaat tarvitsevat kuitenkin lähetteen myös tänne Syömishäiriökeskukseen. Tilanteen ollessa vakava, on polikliinisen hoidon vaihtoehtona myös osastohoito tai päiväosastohoito, joiden tarjonta vaihtelee paikkakunnittain.

Hoidon alkaminen

Hoidon alussa hoitavan henkilön on tärkeää saada mahdollisimman hyvä kuva tilanteesta, jotta hän on osaa suunnitella hoitoa juuri potilaan tarpeisiin sopivaksi. Onkin suureksi avuksi, jos sairastunut pystyy kertomaan ongelmistaan mahdollisimman avoimesti ja totuudenmukaisesti. Syömishäiriöihin liittyy usein paljon häpeää ja sairastunut saattaa huomata, että oireista kertominen voi tuntua vaikealta. Hoitavat henkilöt tavallisesti tietävät tämän ja osaavat usein lähestyä hienotunteisesti näitä asioita. Joskus saattaa kulua useampikin tapaaminen ennen kuin sairastunut uskaltaa rehellisesti kertoa, millaisia oireita hänellä on ja millaisia käyttäytymismalleja oireiden ympärille on kehittynyt. Ihanne olisi, että puhumisen vaikeuskin sanoitettaisiin, jotta hoitava henkilö osaa antaa sairastuneen tarvitsemaa tilaa ja aikaa asioiden selvittelylle.

Hoidon alussa on hyvä miettiä, tarvitsevatko tukea itselleen myös sairastuneen läheiset, kuten vanhemmat, sisarukset tai puoliso. Läheiset voivat usein osallistua hoitoon esimerkiksi perhetapaamisten muodossa, tai heille voidaan osoittaa oma työntekijä, joka auttaa heitä käsittelemään läheisen syömishäiriön aiheuttamia haasteita. Koska syömishäiriö koskettaa koko perhettä, on tärkeää, että myös perhe saa tukea.

Hoitosuhteen luominen

On tavallista, että hoidon alussa muutama tapaaminen kuluu siihen, että hoitava henkilö ja potilas tutustuvat toisiinsa sekä kehittelevät välilleen luottamusta ja turvallista hoitosuhdetta. Toiset potilaat haluavat jo heti ensimmäisestä käynnistä alkaen napakkaa tarttumista tilanteeseen ja toiset tarvitsevat pitkääkin lämmittelyä ennen kuin uskaltavat alkaa keskustella oireista luopumisesta ja sairautta ylläpitävien ajatusten muuttamisesta.

Omat toiveet ja odotukset on hyvä tuoda rohkeasti esille keskustelussa, jotta hoitava henkilö tietää, millaisella otteella tilannetta lähdetään selvittämään. Itse olen huomannut, että mieli saattaa myös muuttua. Hoidon alussa on motivaatio korkealla ja halutaan tuloksia heti. Kun sitten selviää, mitä kaikkea on tehtävä tulosten aikaansaamiseksi, voivat pelot nousta pintaan ja huomataan, että hitaammat muutokset onnistuvatkin paremmin. Ei siis ole väärin muuttaa mieltään. Tärkeintä on tuoda mielenmuutokset esille ja yhdessä hoitavan henkilön kanssa säätää hoidon suuntaa paremmin tarpeisiin sopivaksi.

Käyttäytymisessä näkyvien oireiden kanssa työskenteleminen

Heti kun mahdollista, on hyvä aloittaa oireista ja niihin liittyvistä tunteista ja peloista keskusteleminen. Ruokapäiväkirjan avulla hoitava henkilö saa hyvän kuvan syömisen sujumisesta. Erityisen hyödyllistä on, jos päiväkirjaan merkitään myös ruokailuun liittyneet ajatukset, pelot, ahdistukset ja muut tunteet. Hedelmällisintä on, jos hoitava henkilö ja potilas yhdessä miettivät, missä tahdissa käyttäytymisessä näkyvistä oireista luovutaan. Oireista luopuminen tarkoittaa esimerkiksi ruokamäärän lisäämistä, ruokavalion laajentamista, pakko-oireista eroon harjoittelemista, ahmimisesta ja oksentamisesta luopumista vähitellen ja niin edelleen.

Tavallisesti näistä oireista harjoitellaan eroon asteittain, sillä yhtäkkinen kaikista oireista luopuminen on usein liian vaikeaa ja jopa mahdotonta. Hoitavan henkilön kanssa sovitaan esimerkiksi viikoittain erilaisia haasteita, työstöjä ja harjoituksia, joiden avulla altistutaan pelottaville asioille ja opitaan kohtaamaan ne ilman oireilua. Toisista oireista luopuminen osoittautuu usein vaikeammaksi kuin toisista. Onkin hyvä vaihdella haasteen vaikeutta, jotta eteneminen ei tunnu liian vaikealta. Toisinaan viikoittaiset haasteet voivat tuntua liiallisilta, jolloin tahtia voi hiljentää. Oleellista ei ole vauhti vaan se, että edetään oikeaan suuntaan.

Psyykkisten oireiden kanssa työskenteleminen

Käyttäytymisessä näkyvien oireiden hoitamisen ohella on tärkeää käsitellä myös oireisiin liittyvää ja niitä ylläpitävää psyykkistä oireilua. Syömishäiriöiden taustalla voi olla esimerkiksi vakavaa ahdistuneisuutta, masennusta, syvää itseinhoa, vaikeutta luottaa itseensä, voimakasta ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemusta, tunnetta siitä, ettei kukaan todella ymmärrä, perheen vaikeuksia, traumoja ja niin edelleen. On tavallista, että niin kauan kuin nämä tunteet, ajatukset ja huolet hallitsevat mieltä, on vaikeaa edetä paranemisessa. Usein mieli on juuri syömishäiriöoireiden avulla pyrkinyt helpottamaan vaikeista ajatuksista ja kokemuksista aiheutunutta kärsimystä. Tämän vuoksi oireista luopumisen yritykset voivat aiheuttaa tuskan voimistumisen, mikä puolestaan hankaloittaa oireista luopumisessa etenemistä.

Vaikeiden tunteiden käsittelemisessä päästään eteenpäin harjoittelemalla uusia, tervehtymistä tukevia ahdistuksenhallintakeinoja, joita on keksitty varmasti tuhansia. Niiden joukosta jokainen löytää itselleen jotain sopivaa. Uudet säätelykeinot on hyvä nähdä taitoina, jotka vaativat runsasta harjoittelua sisäistyäkseen ja lopulta automatisoituakseen. Usein iso osa hoitoa koostuu uusien keinojen opettelusta sekä uuden suhteen luomisesta pelottavina koettuihin asioihin.

Psyykkisessä muutoksessa tärkeintä on rakentaa itselleen rohkeus kohdata mielen möröt. Syömishäiriö on usein kehittynyt, jotta voitaisiin paremmin paeta tuskallista oloa. Tärkeänä hoidon tavoitteena onkin lopettaa tämä pakeneminen sekä uskaltaa aidosti katsoa itseä ja omaa elämää. Usein möröt tuntuvat pelottavilta siksi, että ei olla koskaan uskallettu todella selvittää, mitä ne ovat. Möröt kohdattaessa tulee tilaisuus huomata, että ne eivät olekaan kamalia, vaan ymmärrettäviä ja joskus jopa hellyttäviä.

Itsen sisälle on tärkeää myös rakentaa ”paras ystävä”, joka tuntee myötätuntoa, osaa suhtautua armollisuudella hankaliin tilanteisiin, ei tuomitse eikä halveksu. Jos voimakas kriittisyys, vähättely ja rankaisevuus säilyvät omana tapana suhtautua itseen paranemisen jälkeenkin, psyykkinen vointi heikkenee nopeasti ja uudelleen sairastuminen tai muunlainen psyyken voinnin heikkeneminen on todennäköinen.

Hoidon lopettaminen

Hoito on parasta lopettaa aikaisintaan siinä vaiheessa, kun oireet ovat hallinnassa ja pääasiassa terve ajattelu ohjaa toimintaa. Näin paraneminen voi jatkua potilaan omassa varassa hoidon päätyttyä. Niin kauan, kun sairautta tukeva ajattelu ohjaa toimintaa, on hoitoa syytä jatkaa. Omassa varassa oireilun houkutusta on tässä vaiheessa usein mahdotonta vastustaa. Täydelliseen paranemiseen hoidon aikana ei siis tarvitse välttämättä pyrkiä. Riittää, että oireilun pakko on väistynyt sekä kyky säädellä tunteita ja olotiloja uusilla keinoilla on vahvistunut.

Parhaimmillaan hoito avaa ovet uudenlaiseen tasapainoiseen elämään, jossa ei tarvitse paeta, kärsiä ja kamppailla pahan olon kanssa. Matkalla pitää kohdata mörköjä ja kestää kipua ja epämukavuutta. Mitään muuta tietä ei ole. Voisi jopa sanoa, että mitä keljumpia asioita hoidossa käsitellään, sitä tärkeämpien asioiden äärellä ollaan ja sitä tärkeämpiä tuloksia niiden käsitteleminen tuo. Hankaluuksiin kannattaa suhtautua uteliaisuudella ja rohkeudella. Kun kaikki se energia, joka menee sairauden sietämiseen, kohdennetaankin paranemiseen päästään sairaudesta eroon mahdollisimman sujuvasti ja pysyvästi.

Kesäisin terveisin,
Pia Charpentier

2 kommenttia:

  1. Mulla olisi monta kysymystä. Kiitos, jos vastaatte.

    1. Hoidetaanko osastolla myös BEDiä?
    2. Olen itse kuullut parilta hoidossanne olleelta, että teille tulo on ns. katkaisuhoito, kaikki oireet pyritään ottamaan kerralla pois. Eikö siis olekaan näin?
    3. Miksi syömishäiriöistä hyvin usein hoidetaan vaan oireita etenkin aluksi, vaikka ongelma ei oikeasti ole itse ruoka yms? Myös tilanteissa, joissa sairastunut ei kärsi aliravitsemustilasta. Kuulostaa oudolta hoitaa oireita eikä sitä, mikä ne aiheuttaa.
    4. Jos maksusitoumusta myönnettäisiin kuinka paljon tahansa niin millaisessa tilanteessa te koette, että asiakas ei enää tarvitse osastojanne?
    5. Kuinka pitkiä osastohoitoja keskimäärin on, jos tavoitteena on perusteellinen toipuminen?
    6. Jos teille on tulossa osastohoitoon, mutta tilanne meneekin paremmaksi ennen aloitusta eli ei olisi juuri sillä hetkellä todella intensiivisen ja koko päiväisen valvonnan ja avun tarpeessa niin onko silloin parempi jättää tulematta? Eikö syömishäiriöön usein kuulu erilaiset kaudet?
    7. Mistä voin saada asiantuntevaa keskusteluapua siihen, että koen sairauden olevan oma vikani ja "oma päätös ja valinta". Kuulen tätä myös läheiseltäni ja tämä saa vihaa aikaan itseäni kohtaan. Olen opiskelija, eli rahaa ei juurikaan ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Tässä vastauksia kysymyksiisi:

      1. Kyllä

      2. Osastolla kyllä pyritään siihen, että potilaita tuetaan olemaan oireilematta. Useimpien on kuitenkin mahdoton luopua oireista yhtäkkiä, joten tavallista on, että oireista harjoitellaan eroon vähitellen. Meillä puhutaan työstöistä, joiden avulla viikoittain harjoitellaan eroon tietyistä oireista. Jos esim. on pakkoliikuntaoire ja on vaikeaa pysyä paikallaan, voidaan sitä työstää harjoittelemalla istumista tiettyinä aikoina päivässä. Istumista lisätään vähitellen, kunnes se normalisoituu. Vastaavaa sovelletaan kaikkin oireisiin.

      3. Syömishäiriöoireet ovat mielelle kanava, jota kautta se säätelee ihmisen oloa, jotta hän selviäisi arjestaan. Niin kauan kun mielellä on tämä haitallinen kanava käytössään, sen on vaikeaa motivoitua harjoittelemaan terveitä säätelykeinoja. Kun oireilua vähentää, tulee tilaisuus tulla tietoiseksi siitä, mitä oma systeemi pyrkii oireiden avulla pitämään poissa kokemuspiiristä (esim. ahdistusta, pelkoja tms.) ja syntyy ymmärrys siitä, että terveiden keinojen avulla voi sekä säädellä oloaan että voida hyvin saman aikaan. Sairauden keinoilla olo usein hetkellisesti helpottuu, mutta kokonaisuutena terveys heikkenee jatkuvasti.

      Syömishäiriöissä onkin ihanteellista, että työstetään sekä käyttäytymisessä näkyviä oireita että mielen sisäisiä oireita rinnakkain. Pelkkä syiden ruotiminen ja mielen oivallukset eivät useinkaan riitä poistamaan syömishäiriötä, vaan tarvitaan myös käytännön muutoksia, jotta paraneminen mahdollistuu. Olen lukemattomia kertoja nähnyt potilaitten työstävän hienosti psyykkisiä oireitaan ja saavan mahtavia oivalluksia sairauden taustoista, mutta näiden oivallusten voima punnitaan vasta sitten, kun aletaan tehdä muutoksia käyttäytymisessä. Usein konkreettisten oireiden työstäminen myös käynnistää tärkeitä psyykkisiä prosesseja, joten rinnakkainen konkreettinen ja psyykkinen työskentely tukevat tärkeällä tavalla toisiaan.

      4. Osastohoidon voi menestyksekkäästi lopettaa, kun potilas ei omassa varassaan enää turvaudu oireiluun, vaan pystyy toimimaan tavalla, joka edesauttaa hänen paranemisensa jatkumista. Tämä näkyy esimerkiksi suht rentona itseannosteluna, kykynä laittaa ruokaa itsenäisesti ja syödä hyvillä mielin esim. ravintoloissa, oireilun pysymisenä poissa lomien aikana, painon normaalina pysymisenä, kohtalaisen hyvänä mielialana yms. Nämä ovat vain esimerkkejä - toki jokaisella on myös omat toimintatapansa, jotka yksilöllisellä tavalla osoittavat paranemisen etenemistä.

      5. Osastohoidon pituudet vaihtelevat kovasti. Ehkä tavallisimpia ovat 6-12 kk, mutta meillä on ollut myös selvästi pidempiäkin hoitojaksoja.

      6. On hyvä katsoa kokonaistilannetta. Jos vaihtelu on tuttua ja tiedetään tilanteen tovin päästä heikentyvän, on hoito järkevää aloittaa. Jos näyttää siltä, että tilanne on pysyväisluonteisesti parantunut, ei hoitoa ole syytä aloittaa.

      7. Yksi vaihtoehto voisi olla kääntyä Etelän-Sylin puoleen (jos olet helsinkiläinen - tai Syli Ry:n omaa paikkakuntaasi lähinnä olevaan alueelliseen yhdistykseen). Sieltä saa vertaistukea ja hyvää tietoa.
      Myös nuorten ilmaiset mielenterveyspalvelut, kuten esim. Nuorten kriisipiste (https://www.helsinkimissio.fi/nuorten-kriisipiste) voisivat tarjota hyvää apua. Tietysti myös opiskelupaikan kautta voisi tiedustella psykoterapian mahdollisuutta, jolloin tarjoutuisi tilaisuus paneutua asioihin syvällisesti ajan kanssa.

      Poista