Saako lasta suututtaa?

Lapsuudessani 60- ja 70-luvuilla, elettiin aikaa, jolloin kasvatusmenetelmät olivat hiljattain muuttuneet ankarasta kuriin uskomisesta lasta huomioivampaan ja lempeämpään kasvatustyyliin. Aikakauden taitos oli nähtävissä siinä, että osa aikuisista edelleen uskoi ja toteutti ankaraa otetta lasten ohjaukseen ja osa otti asiat rennommin. Opin, että eri aikuisten kanssa oli hieman erilaiset kuviot ja opin säätämään käyttäytymiseni niin, että selviytymisen todennäköisyys kunkin aikuisen kanssa olisi mahdollisimman optimaalinen. Toisten kanssa sai olla äänekkäämpi, toisten kanssa oli parasta pysytellä näkymättömämpänä.

Kun sitten sain oman lapseni noin 30 vuotta sitten, oli vallalla jo vahva usko lapsen kunnioittamiseen. Lapsuuden kokemusten tärkeä merkitys psyyken muotoutumiselle oli jo hyvin löytänyt tiensä arjen kasvatuskulttuuriin ja vanhempien rooli tässä kehityksessä ymmärrettiin hyvin. Tuntuu, että tämän suuntainen kehitys on edelleen olemassa.

Minusta vaikuttaa siltä, että lasta kunnioittava kasvatustyyli on kuitenkin jossain kohdassa tehnyt käännöksen hieman haitalliseen suuntaan. Vaikuttaa siltä, että kunnioittavuus ja lempeys on toisinaan ymmärretty niin, että lasta ei saa suututtaa. Jos lapsi raivostuu, ajatellaan sen olevan merkki siitä, että vanhempi on tehnyt jotain väärin. Tämän logiikan mukaisesti vanhempi antaa raivoavalle lapselle tämän haluaman asian, jotta lapsi rauhoittuisi ja asiat palaisivat uomiinsa.

Tämä on sangen ymmärrettävä tulkinta ja reaktio, sillä lapsen raivotessa kaikkia ahdistaa ja suututtaa, kun taas lapsen hiljetessä koko perheellä on helpompaa. Olen työssäni huomannut vuosien varrella, että lapsi, joka saa määrätä perheessä tahdin on pohjimmiltaan hyvin turvaton, hämillään ja eksyksissä. Raivoamalla tahtonsa läpi saava lapsi jää loukkuun raivonsa kanssa. Kun hän yrittää saada vanhempansa/opettajansa yms. joko tekemään hänen tahtonsa mukaisesti tai yrittää välttää asiaa johon häntä yritetään ohjata, tulee häneltä automaattisena reaktiona raivo. Hän ei tavallisesti edes itse tiedä mikä häneen iski, kun raivo jo turskahtaa ulos hänestä. Hän on saattanut kokea monta kertaa, että tämä reaktio ei tuota hyvää lopputulosta, mutta ei osaa hillitä itseään eikä muuttaa käyttäytymistään. Kerta toisensa jälkeen hän löytää itsensä tilanteesta, jossa hänelle ollaan vihaisia. Vaikka hän saisikin tahtonsa läpi, mukana tulee toisten kyllästyneisyys ja kiukku hänen reaktiotapaansa.

Raivoaminen selviytymiskeinona lukitsee helposti ihmissuhteet ja estää lasta oppimasta rakentavia selviytymiskeinoja. Raivoava lapsi on impulssiensa kanssa ihan yksin. Häntä ei usein pääse lähestymään rakentavan keskustelun keinoin eikä hän yksin osaa muuttaa käyttäytymistään. Olen huomannut työssäni, että raivoavan lapsen vanhemmat saattavat jopa alkaa pelätä lastaan. Tämä entisestään vaikeuttaa lapsen hallitsematonta tunneryöpytystä.

Usein pohdimmekin kollegoiden kanssa kuinka tällaista vanhempaa voisi tukea ottamaan ohjat käsiinsä, palauttamaan voimansa vanhempana ja auttamaan lapsensa pois tästä ansasta. Raivoava lapsi tarvitsee rauhallista, mutta erittäin jämäkkää ja johdonmukaista vanhemmointia. Siinä ei saa pelätä lapsen tunnereaktioita, vaan on lähdettävä siitä, että maailmaan mahtuu ääntä, mutta siitä huolimatta tehdään niin kuin asiallista on. Mitä pienempi lapsi on, sitä nopeammin hän oppii kehittyneempiä strategioita neuvotella tahtonsa läpi – ottaen huomioon olosuhteet ja myös muiden ihmisten tarpeet ja tahtotilan. Samalla hän oppii elämässä hyvän selviytymisen kannalta välttämätöntä kykyä hillitä ja hallita tunteitaan niin, että pystyy toimimaan menestyksekkäästi tilanteen vaatimalla tavalla.

Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä mutkikkaammaksi asiat muuttuvat. Aikuisuuteen saakka ehtineellä ”lapsella” raivoava kommunikaatiomalli on jo sisäistynyt osaksi minäkuvaa: ”Olen vähän tämmöinen tulinen”. Tämä merkitsee, että impulsiivisesta reaktiomallista luopuminen vaatii todella keskittynyttä, motivoitunutta ja pitkäjänteistä työskentelyä. Ongelmana tässä on se, että impulsiivisuutensa vuoksi henkilön saattaa olla vaikeaa rauhoittua ja keskittyä riittävästi tehdäkseen muutoksen ja harjoitellakseen uusia taitoja. Lisäksi hänen on usein vaikeaa ottaa vastaan tietoa hänen toimintastrategiansa heiveröisyydestä, sillä se saattaa tuntua hyökkäykseltä hänen persoonaansa kohtaan.

Silloin kuin tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että henkilön polku johtaa meille Syömishäiriökeskukseen, ovat käsillä usein suorastaan hengenvaaralliset olosuhteet. Meille onkin vuosien saatossa muodostunut osaksi arkea se, että otetaan vastaan syvältä nousevaa raivoa ja huutoa. Tehtävämme on kestää se rauhallisina ja jatkaa nuoren kannustamista kohti paranemista. Huudosta ja volyymistä huolimatta. Ei väliä miten kovaa huutaa, ruoka on kuitenkin syötävä eikä itseään voi muutenkaan vahingoittaa. Ääntä saa olla, kuitenkin mennään eteenpäin.

Koska niin usein näemme miten syvässä ansamontussa raivoava lapsi ja hänen vanhempansa istuvat ja miten valtaviksi ongelmat voivat kasvaa huudon ja pelon tunnelmissa, haluaisimme kannustaa kaikkia vanhempia lempeään jämäkkyyteen kasvatuksessaan. Rauhallinen rajan laittaminen lapselle – jo ihan pienenä – ja hänen huutonsa rauhallinen sietäminen ovat suurimpia rakkaudellisia tekoja vanhemmuudessa. Jos tämä jostain syystä ei ollut mahdollista lapsen ollessa pieni, ei pitäisi pelätä laittaa rajoja myöhemmin. Rakkaudella asetetut rajat luovat korvaamatonta turvallisuutta lapselle. Kun hänen tunteitaan ei pelätä, ei hänen tarvitse itsekään niitä pelätä – ja sillä pärjää todella pitkälle.

Mitä sinä ajattelet rajoista kasvatuksessa?
Miten sinusta olisi hyvä rohkaista pelkäävää vanhempaa?


Terveisin,
Pia Charpentier

PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan.