Syömishäiriöhoidon tavoiteloukut

Syömishäiriöiden hoidossa on tärkeää tehdä suunnitelmia siitä, kuinka hoidossa edetään. Näin hoito-ote pysyy tavoitteellisena ja edistymisen seuraaminen on helpompaa. Tavoitteiden saavuttaminen onnistuu tavallisesti parhaiten, kun ne tehdään yhteistyössä sairastuneen kanssa. Toisinaan kuitenkin sairauden ollessa akuutissa vaiheessa ja hallitessa mieltä, hoitotaho voi joutua asettamaan tavoitteita, joista syömishäiriöön sairastunut ei välttämättä ole samaa mieltä tai jotka tuntuvat hänestä pelottavilta.

Tavoitteiden asettaminen onkin haastavaa, sillä niissä voi piillä yllättäviä ansoja. Toisinaan nimittäin yhdessä sovitut, toipuvan itse tai hoitotahon asettamat tavoitteet voivat kääntyä toipumisen esteeksi tai ainakin hidasteeksi. Kyse on silloin tavoiteloukusta. Alkujaan hyvällä tarkoituksella asetettu tavoite ei silloin enää kohtaakaan tämän hetken tarpeita, mutta sairastuneen mieli jumittuu siihen ja eikä millään osaa päästää irti.

Eräs tällainen tavoiteloukku voi olla tavoitepaino. Olen kohdannut useita syömishäiriöön sairastuneita, joille hoitotaho on asettanut tavoitepainon, jonka saavuttamisesta on tehty hoidon keskipiste. ”Sitten kun painosi on tämä, niin saat urheilla, osastohoito voidaan päättää, voit palata kouluun jne.” Tavoitepainon asettaminen hoidon keskiöön on kuitenkin ongelmallista siksi, että painoon sidottu toipumisen taso ei kerro juuri mitään todellisesta toipumisesta. Se voi myös johtaa siihen, että syömishäiriöön sairastunut ”syö” itsensä ulos hoidon piiristä ja suorittaa vaaditut asiat mekaanisesti ilman, että mielen sisällä tapahtuu aitoa muutosta. Tavoitepaino on myös voitu asettaa esimerkiksi kasvavalle nuorelle. Tavoitepainon saanut 13-vuotias voi muistaa kyseisen lukeman vielä 20-vuotiaanakin ja pitää sitä edelleen pätevänä – tavoitepainosta on muodostunut mielessä raja, jota ei saa ylittää.

Toinen tavoiteloukku voi olla hoitotahon tekemä ”lupaus”, että syömishäiriön kanssa taisteleva voi pitää syömishäiriön osana elämäänsä, kunhan pystyy pitämään tilanteen hallinnassa. Toisinaan erityisesti osastohoidossa saatetaan tähdätä tilanteeseen, jossa toipuva pärjää jotenkuten. Tällöin katsotaan, että hoito voidaan lopettaa esimerkiksi heti hengenvaaran väistyttyä. Harvoin kyse on siitä, että täydelliseen toipumiseen ei edes tähdättäisi, mutta syömishäiriö saa sairastuneen helposti ajattelemaan, että kyse on lupauksesta pitää sairaus osana elämää. Tällaiseen toipumisen tasoon tähtääminen voi johtaa helposti sairauden turhaan pitkittymiseen tai parhaassakin tapauksessa vähintäänkin lisätä riskiä voinnin romahtamiseen hankalan elämäntilanteen osuessa kohdalle.

Myös ateriasuunnitelma voi muodostaa joskus tavoiteloukun. Syömishäiriöiden hoidossa ateriasuunnitelman tarkoitus on turvata riittävä energiansaanti ja luoda turvaa toipuvalle. Ateriasuunnitelma auttaa toipuvaa luottamaan siihen, että hoitotaho toimii yhtenäisesti – kukaan ei annostele ruokia mielensä mukaan ajatuksella ”kyllä tuon pitää vielä vähän enemmän syödä”. Myös hoitotaho voi rauhassa luottaa siihen, että syöty ruokamäärä edesauttaa sairastuneen kehon toipumista. Ateriasuunnitelman haaste on kuitenkin siinä, että mieli voi kääntää sen jälleen ehdottomaksi syömisen ylärajaksi, vaikka todellisuudessa ateriasuunnitelma määrittää useimmiten ravitsemuksen minimitason, varsinkin alipainoisilla potilailla.

Erityisen ongelmallisia mielestäni ovat sellaiset ateriasuunnitelmat, joihin on merkitty tarkat kalorimäärät. Silloin saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa sairastunut esimerkiksi puolittelee iltapalan leipäpalasia, jotta päivän energiansaanti ei ylittäisi kalorirajaa. Toisaalta korkeampienergisiä ruokia ei uskalleta ikinä syödä, koska ne voisivat lohkaista liian ison osan päivän energiatavoitteesta, jolloin muilla aterioilla ei enää toipuvan mielestä saisi syödä juuri mitään. Toki myös fiksummin koostetut ateriasuunnitelmat voivat muodostaa loukun – sairastuneen mieli juuttuu helposti turvallisiksi kokemiinsa rutiineihin. Siksi ateriasuunnitelman tulisi väljentyä hoidon ja toipumisen edetessä asteittain. Hoidossa olisi hyvä edetä tilanteeseen, jossa toipuva voi luopua ateriasuunnitelmasta kokonaan siten, että hän saa kuitenkin vielä tukea ammattilaisilta.

Tavoiteloukut muodostuvat usein hyvän tarkoituksen ja syömishäiriöille tyypillisen mustavalkoisen ajattelun yhteentörmäyksissä. Tavoitteiden asettamisessa olisikin hyvä aina muistaa kokonaisvaltaisuus sekä ihmisen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Koska syömishäiriöstä toipuminen kestää usein kauan, on tärkeää pitää mielessä, että esimerkiksi 13-vuotiaana asetetut tavoitteet pitää tarkistaa säännöllisesti. On hyvä tehdä selväksi, että tavoitteet muuttuvat ajan ja paranemisen myötä, jotta sairastunut ei luulisi niiden olevat relevantteja vielä 20-vuotiaanakin.

Tavoitteiden merkitystä on tärkeää pohtia aina kokonaistilanteen näkökulmasta. Ajattelen, että tavoitteiden ei pitäisi ylläpitää liikaa suorituskeskeistä näkökulmaa. Suorituskeskeisyyttä saattaa lisätä se, jos tavoitteen saavuttamista edistetään liikaa ”porkkanoilla”, joilla ei ole juurikaan kytköstä tavoitteeseen tai jos yksittäinen tavoite sidotaan suuriin linjauksiin hoidossa. Hyvä esimerkki tällaisesta tavoiteporkkanasta voisi olla esimerkiksi se, että toipuvalle luvataan liikkumisluvat, kun hän on maistanut esimerkiksi palan suklaata.

Tavoitteiden merkityksen pohtiminen hyvän elämän näkökulmasta on usein pitkäjänteisyyttä vaativaa, mutta se on kuitenkin hyödyllisempää kuin esimerkiksi saavutettavien ulkoisten etuuksien kaupittelu. Toki ulkoisia motivaatiotekijöitäkin välillä tarvitaan, mutta ne eivät saisi liikaa ohjata hoitoa. Keskeisempää on, että toipuva oppii huomaamaan, että syömishäiriöstä luopuminen on turvallista ja mahdollistaa onnellisemman ja useampia hienoja mahdollisuuksia eteen tuovan elämän.

Millaisia tavoiteloukkuja sinä olet kohdannut? Entä miten tavoiteloukut voisi mielestäsi välttää? Entä voiko hoitotaho jumittua tavoiteloukkuihin? Millaisia ne ovat?


Terveisin,

Venla Eronen