tag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post9020280125368661561..comments2023-12-05T22:19:37.291+02:00Comments on Omenatupa: Syömishäiriöhoidon tavoiteloukut Syömishäiriökeskushttp://www.blogger.com/profile/05423497615760610560noreply@blogger.comBlogger4125tag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-24509530658505835562017-10-08T15:42:50.769+03:002017-10-08T15:42:50.769+03:00Ensimmäiseen kommenttiin viitaten: Se, että on its...Ensimmäiseen kommenttiin viitaten: Se, että on itse kokenut jotain, ei kyllä luonnollisesti tarkoita silti, että sama kokemus pätisi jokaisen syömishäiriöisen kohdalla. Syömishäiriöitä on yhtä monenlaista kuin sairastajaansakin. Olen sitä mieltä, että jokainen syömishäiriötä harjoittava EI pysty toipumaan itsekseen. En pidä syömishäiriöiden "vakavuusasteen" vertailusta, mutta syömishäiriössä on erotettavissa selkeästi kaksi eri tasoa, se millä sairastava pystyy itse vaikuttamaan sairauteen ja se, jolloin sairaus vie sairastunutta. AINA, joka hetki, sairaalla on mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseensa, mutta toisinaan sairaan kyky auttaa itseään voi esimerkiksi tarkoittaa sitä, että sairastunut suostuu jäämään sairaalaan tiputukseen. Lusikkaan tarttuminen ei siis todella ole realistinen "mahdollisuus" tietyssä vaiheessa sairautta. Todella huonossa fyysisessä kunnossa olevan potilaan psyykkinen ja fyysinen vointi on usein sitä luokkaa, ettei tämä välttämättä edes pysy hereillä / jalkeilla. Lisäksi sairas harvoin huonossa tilanteessa edes ymmärtää / haluaa parantua. Ja toisaalta on täysin mahdollista haluta samanaikaisesti sekä parantua että sairastaa. Voi myös haluta parantua, mutta on lukuisista syistä johtuen kykenemätön tekemään asialle mitään. Tunnen kymmeniä viisaita miehiä ja naisia, jotka eivät ole pystyneet paranemiseen itsekseen, vaan ovat tarvinneet jopa pakkohoitotoimenpiteitä. Näitä ihmisiä on kuitenkin kaikkia yhdistänyt se, että joka ikinen on halunnut toipua. Mutta vasta tietyssä vaiheessa sairautta he ovat kunnolla ymmärtäneet tämän. Heitä kaikkia on myös yhdistänyt se, että pahimmassa vaiheessa nämä ihmiset ovat halunneet / yrittäneet kuolla, ovat olleet harhaisia / psykoottisia ja useimmat vastustaneet viimeiseen asti ruokinnan aloittamista. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä, että viime kädessä paraneminen on itsestään kiinni eli toipuminen ei ole myöskään mahdollista, mikäli syömishäiriötä harjoittava ei itse päätä toipua. Aina siis on mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseensa, oli se sitten välillä vaikka sitä, että lupaa pysyä päivän kerrallaan vielä hengissä. Ja tässä sairaudentunnolla on iso merkitys. Ja allekirjoitan tästä jälkimmäisestä kommentista myös sen, ettei hoito aina valitettavasti edistä toipumista. Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-40875635446367942222017-10-08T00:22:50.620+03:002017-10-08T00:22:50.620+03:00On äärettömän tärkeä ymmärtää, että syömishäiriöön...On äärettömän tärkeä ymmärtää, että syömishäiriöön sairastutaan hyvin erilaisissa tilanteissa ja erilaisista syistä. Toiset sairastuvat esim. liikuntaharrastuksen ulkonäköpaineessa ja -vaatimuksessa tai ryhtyessään keskittymään liiaksi ravinnon terveellisyyteen. Toiset taas sairastuvat ainoana mahdollisuutena hallita edes jotain ympärillä vallitsevassa kaaoksessa esim. perheensä mielenterveysongelmien, alkoholismin tai väkivallan keskellä. Syömishäiriöstä tulee silloin pakokeino ja ennen muuta keino pitää itsensä kasassa tai jopa hengissä. Tällaisista lähtökohdista sairastuessaan takana on jo äärettömän paljon psyykkistä pahoinvointia, pelkoa ja epätoivoa. Kun syömishäiriöstä on tullut elämää ylläpitävä pelastusrengas, siitä paraneminen tai luopuminen eivät ole sairastuneen oman tahdon vallassa! Tarvitaan pitkä terapia, jonka avulla sairastuneen minäkuva ja mieli saadaan eheytymään ja syömishäiriön tilalle saadaan luotua uusia terveita selviytymis- ja hallintakeinoja.<br /><br />Oman 40 vuoden (1970-luvulla hoitona oli lausahdus: Kun ette kiinnitä siihen huomiota, niin se menee ohi.) sairaushistoriani kokemuksella olen hyvin samaa mieltä Venlan kanssa tavoiteloukuista. Nykyään voidessani ulkoisesti paremmin kaikki kontrollimahdollisuudet ovat vain pahasta. Punnitsemisessa mieleni on fiksoitunut tiettyyn kilomäärään, jossa painoni on pysyttävä (vaaka pois). Vaatteiden on oltava sen verran väljät, ettei tunnetta niiden tiukkenemisesta voi niin helposti kokea ("kontrollihousut" pois). Syömiseni kirjaaminen estää pienetkin ylimääräiset suupalat sovitun lisäksi (ruokapäiväkirjat pois). Yksikään ulkopuolinen ei näe minussa kuin hyväkroppaisen, urheilullisen keski-ikäisen naisen. Pystyn syömään ja pitämään painoindeksini normaalin alarajalla. Kaiken taustalla on kuitenkin yhä edelleen jatkuva anorektisten hallinta- ja selviytymispelien vaatimusviidakko, jotka kuluttavat arjessani valtavasti aikaa ja energiaa.<br /><br />Hikernoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-87692943880273301882017-10-06T21:59:26.669+03:002017-10-06T21:59:26.669+03:00Voin allekirjoittaa suurimman osan edellisestä kom...Voin allekirjoittaa suurimman osan edellisestä kommentista. Kun sairaudentunto on saatu heräämään, ainakin omalla kohdallani hoito ei antanut mahdollisuutta toipua, vaan kahlitsi sairauteen. Tämäkin on kyllä yksilöllistä, mutta ainakaan minua ei hoidon aikana kuunneltu, ja hoito vain pitkitti paranemista.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-81661614942109486712017-10-06T11:02:58.914+03:002017-10-06T11:02:58.914+03:00Mielestäni jokainen syömishäiriötä harjoittava pys...Mielestäni jokainen syömishäiriötä harjoittava pystyy toipumaan itsekseen. Ainakin, jos kyse on laihuushäiriöstä. Minua eivät auttaneet ammattitahot, vaan päätin parantua, aloin syömään ja jätin sen elämän taakseni. Siihen vaikutti ainoastaan oma tahto. Jokaisella sairastavalla on kyky laittaa lusikka suuhun. Laajat hoitokuviot vain pitkittävät sairautta ja saa ihmiset roikkumaan sairaudessaan. Potilaille pitäisi antaa oma vastuu toipumisesta. Anoreksiasta voi toipua viikoissa, vaikka aina puhutaan vuosista. Olen itse sen kokenut, joten tiedän mistä puhun.Anonymousnoreply@blogger.com