perjantai 20. toukokuuta 2016

Miksi pitkillä syömishäiriöhoidoilla on paikkansa



Syömishäiriöiden hoidon pituudesta on ollut syömishäiriöpiireissä paljon keskustelua viime aikoina. Pitkiä hoitoja tarjotaan yhä harvemmille ja lyhyitä hoitoja suositaan, koska niiden ajatellaan olevan edullisempia. Kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat kovassa rahapulassa ja säästöpaineet ovat suuret. Itse ajattelen, että hoitojen pituus ei saisi olla itseisarvo, vaan potilaalle tulisi tarjota hänen yksilölliseen tilanteeseensa sopiva ja hänen paranemisensa parhaiten mahdollistava hoito. Hoidon tulisi olla sisällöltään sekä pituudeltaan riittävä ja asiantunteva.

Syömishäiriökeskus haluaa sinnikkäästi tarjota lyhyiden hoitojen lisäksi myös pitkiä hoitoja, sillä tietty pieni osa syömishäiriöitä sairastavista ei selviä lyhyiden hoitojen tuella. Näillä potilailla on tavallisesti takanaan monta sairastettua vuotta, useita eri pituisia osasto- ja avohoitojaksoja, monimutkaista problematiikkaa, traumoja, paljon sietämätöntä ahdistusta ja suuri paranemisen pelko.

Lyhyet painokeskeiset hoidot eivät salli vakavasti sairaalle henkilölle riittävästi aikaa oppia uusia ahdistuksen ja tunteen säätelykeinoja, jotta oireista luopuminen olisi hänelle mahdollista. Sairauden vakavuuteen nähden riittämättömän hoidon jälkeen sairastunut on tilanteessa, jossa turvallinen laihuus, ahmiminen tai oksentaminen on viety pois, mutta mitään uutta selviytymiskeinoa ei ole luotu tilalle. Näin ollen hänellä ei ole yksin jäätyään muuta mahdollisuutta kuin turvautua ainoaan osaamaansa helpotuskeinoon eli oireiluun.

Liian lyhyet ja epäsopivat hoidot voivat viestiä sairastuneelle, että hän on toivoton tapaus ja että hän on vääränlainen ja huono potilas. Hoidoissa sairastavat usein kokevat, että heitä pidetään motivoitumattomina sekä huomiohakuisina ja että he haluavat ärsyttää ympäristöään oireillaan. Itse näen tällaisen lähestymistavan pahimmillaan sairastuneen tilaa heikentävänä ja paranemisprosessia pitkittävänä. Jos hoitoympäristö viestittää toivottomuutta paranemisen suhteen, on sairastuneen itsensä vaikeaa ylläpitää toivoa. Toivottomalle paranemisen vaatima ponnistelu käy helposti ylivoimaiseksi.

Onneksi useimmat sairastuneet selviävät avohoidossa eivätkä koskaan tarvitse osastohoitoa ja yhtä lailla monet pääsevät paranemiseen kiinni lyhyiden osastohoitojen tuella. Kaikki sairastuneet eivät kuitenkaan mahdu näihin kategorioihin ja mielestäni heillä pitää olla myös mahdollisuus saada omaan tilanteeseensa räätälöityä, riittävän pitkää hoitoa. Syömishäiriökeskus haluaa olla paikka, jonne voi tulla paranemaan silloinkin kun kaikki muut mahdollisuudet näyttävät olevan käytetty. Uskomme, että mikään vaikeus ei ole niin suuri, etteikö siihen voisi etsiä ratkaisua ja tiedämme, että koskaan ei kannata luovuttaa, vaikka tilanne näyttäisi miten synkältä. Aina on toivoa ja me autamme pääsemään takaisin kiinni elämään.



14-vuotisen historiamme aikana Syömishäiriökeskuksessa olemme nähneet suuren joukon sairastuneita, joista useat ovat olleet lähes mahdottoman oloisessa tilanteessa hoidon alkuvaiheessa. Oireet ovat rankat, olo sietämätön ja pelko melkein voittamaton. Kun sitten aloitetaan yhdessä paranemisprosessi, etsitään tie ulos synkkyydestä, harjoitellaan selviytymiskeinoja, saadaan toivoa, löydetään ratkaisuja – alkaa valo näkyä tunnelin päässä ja vähitellen päästään pois sairauden syövereistä. Paranemisen polun varrella on monenlaisia ansoja, kuoppia ja kiusaavia houkutuksia, mutta yhdessä ja riittävän ajan kanssa niistä kaikista päästään yli. Syömishäiriökeskuksen hoitomallissa huomioidaankin paranemisprosessin vaikeimmatkin vaiheet.

Vakavista sairauden syövereistä paluu takaisin elämään on syvällinen kasvuprosessi. Se vaatii aikaa eikä sitä voi kiirehtiä. Jokainen haaste on kohdattava sen noustessa eteen. Jokainen voitto merkitsee uusien taitojen omaksumista, rohkeuden vahvistumista ja henkistä kehittymistä. Mitä pitempään sairaus on jatkunut ja mitä rankempia asioita elämässään on joutunut kohtaamaan, sitä pidemmän ajan eheytyminen ja paraneminen vaatii.

Parikymmenvuotinen kokemukseni syömishäiriöiden parissa on osoittanut, että jos vakavasti sairaan syömishäiriöisen hoitoon satsataan kerralla ja sallitaan riittävän pitkä hoito, paranemiseen ei tarvitse mennä useita vuosia. Vuoden tai parin osastohoito saattaa kuulostaa pitkältä ja kalliilta, mutta se on äärimmäisen edullista verrattuna siihen, että ilman tätä satsausta henkilö on työkyvytön ja käy läpi monenlaisia hoitoja kymmenen vuoden ajan. Tässä ei kärsi ainoastaan sairastunut, vaan koko perhe kuormittuu voimakkaasti. Usein myös läheiset joutuvat ottamaan sairaslomia yrittäessään jaksaa taistella sairastuneen rinnalla. Kerrannaisvaikutukset tulevat kalliiksi.

Ajattelen, että syömishäiriöhoitoa tarjoavan yksikön on tärkeää ottaa kokonaisvastuu sairastuneen hoidosta eikä pallotella häntä hoitopaikasta toiseen. Erittäin monet sairastuneet kokevat turvattomuutta ja luottamisen vaikeutta hoitotahojen ja hoitavien henkilöiden vaihtuessa. Heillä jokainen vaihdos horjuttaa luottamusta ja hidastaa paranemista. Tämä on keskeinen syy, miksi haluamme tarjota pysyvyyttä ja turvallisuutta sairastuneen hoitoon. Näin paranemisprosessi ei katkea eikä pitkity turhaan.



Ajattelen myös, että lähettävän tahon sekä omaisten on rauhoittavaa tietää, että potilas voi olla meillä, kunnes hän on sellaisessa kunnossa, että oman paikkakunnan tarjoama hoito riittää tukemaan sairastuneen paranemista. Jos sairastunut palautetaan oman alueen hoitopaikkaan liian varhain, on hoitavilla henkilöillä edessään sama ongelma kuin heidän alun perin lähettäessään potilaan hoitoomme.

Minusta on loogista, että kullakin paikkakunnalla keskitytään hoitamaan ne potilaat, joille käytössä oleva hoitomalli sopii parhaiten. Kun sitten tulee vastaan potilas, jonka oireisto on monimutkainen ja jonka hoito vaatii erityisosaamista, hänet voisi lähettää juuri siihen ongelmaan erikoistuneeseen yksikköön riittävän pitkään hoitoon. Näin paikkakunnan resurssit vapautuvat niiden potilaiden käyttöön, jotka niistä parhaiten hyötyvät ja hoitavien henkilöiden työ pysyy mielekkäänä, kun resurssit on järkevästi suunnattu. Win-win.



Mitä mieltä sinä olet syömishäiriöhoitojen pituudesta?


Terveisin,

Pia Charpentier


Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)

7 kommenttia:

  1. Ottaisin kantaa tuohon, kun sanot kirjoituksessasi että monet sairastuneet kokevat että heitä pidetään mm. huomionhakuisina. Toisin sanoen ikään kuin tekstin pointti olisi, että huomionhaku ei koskaan ole sairauden takana, vaikka varmasti lähes jokainen syömishäiriöistä keskusteluja lukenut tietää, että jotkut ovat avoimesti myöntäneet heille oireilun olleen tietoista käytöstä huomion saannin vuoksi. Miksi siis täytyisi tehdä mustasta valkoista? Jotkut oireilevat tietoisesti ja haluavat huomiota oireillaan.

    Saatan olla yksin kokemukseni kanssa, mutta tekstistäsi tuli itselleni kuva, että syömishäiriö on jotain erityistä ja tavoiteltavaa. Jotain sellaista, jolla saa huomiota ja paapomista. Että syömishäiriö on jollain tavalla aivan erityinen sairaus ja nimenomaan siinä mielessä, että tämä varmasti tukee niiden muiden mahdollisten tapausten sairastumisyrityksiä, jotka myös haluavat saada huomiota hinnalla millä hyvänsä.

    Fakta on myös, että syömishäiriöinen halusi tai ei - ärsyttää käytöksellään ympäristöään. Sitä seikkaa on aivan turha hyssytellä ja lakaista maton alle, sillä niin se on.

    Itse sairastavana en ole koskaan samaistunut huomionhakua syömishäiriön kautta hakeviin, mutta tiedän varsin hyvin että oireilu ärsyttää ympäristöä ja kyllä joskus se voi olla jopa tahallista. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta kiistää tätä faktaa, sillä emme me syömishäiriöiset mitään puhtaita pyhimyksiä ole sen enempää kuin muutkaan ihmiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Kyllä huomion tarve tosiaan on monellakin yksi keskeisistä sairastumisen syistä. Pointtini tekstissä oli, että sairastuneen hädän vakavuutta ei saisi mistään syystä vähätellä. Monesti kun kuulee puhuttavan huomionhakuisuudesta syömishäiriöissä, siitä puhutaan niin kuin se oikeuttaisi olemaan ottamatta tosissaan sairastuneen tilannetta. Jos joku tarvitsee huomiota niin kipeästi, että joutuu sitä saadakseen turvautumaan syömishäiriöoireiluun, on mielestäni tärkeää suoda hänelle huomiota. Ajattelen, että silloin on kyse tärkeästä tarpeesta eikä pikku oikusta, jonka voi ohittaa vähätellen.

      On totta, että tuon mielelläni esille sitä puolta syömishäiriötä sairastavista, että he ovat herkkiä ja ihania ja että heidät pitää ottaa vakavasti. Myös siitä tykkään puhua, että ärsyttävältä näyttävä käytös ja oireilu ei saisi aiheuttaa haluttomuutta hoitaa syömishäiriötä sairastavia hyvin. En tarkoita lakaista maton alle sitä tosiseikkaa, että ärsyttävää käytöstä esiintyy todella paljon, mutta koska tämä seikka on useimmille niin päivän selvä ja sairastavien ihanuutta on joskus tämän vuoksi vaikeampaa nähdä - haluan mieluummin toimia tämän seikan esille tuojana.

      Täytyy kyllä sanoa, että itseäni ei haittaa sairastavan "ärsyttävä" tai huomionhakuinen käytös. Uskon, että hän toimii niin jostain hyvästä syystä. Ja jokseenkin aina keskustelut sairastuneen kanssa paljastavat näin olevankin. Kaikenlainen käytös ja kaikki sanat ovat informaatiota jostain oleellisesta - ja mielelläni tutkin uteliaana yhdessä sairastuneen kanssa mistä on kyse. Ärsyyntymisellä ei oikein ole paikkaa tällaisessa asetelmassa.

      Terveisin Pia C

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta! En voi olla hyödyntämättä tilaisuutta kysyä vihdoinkin asiantuntijalta hänen ajatuksiaan videosta, joka paljon syömishäiriöpiireissä pyörii ja herättää keskustelua. Sikäli kun se liippaa läheltä aihetta, josta tälläkin hetkellä keskustelemme. Olisin hyvin kiitollinen, mikäli saisin kuulla mielipiteen videossa esitetystä katsanta kannasta tai ylipäätään jotain aatteita mitä se alan asiantuntijassa herättää.

      Tavallaan ymmärrän myös sinun näkemystäsi. Ajattelen kuitenkin, että mikäli oireilu ei aiheuttaisi niin suuria tunteita, jaksaisiko vain huomion vuoksi oireileva jatkaa sitä vai keksisikö hän kenties rakentavamman keinon huomion saantiin? Mielestäni siihen ei ole yksiselitteistä vastausta, että oireilevalle täytyisi heti langettaa kaikki maailman huomio. Pään sillttely voi pahimmassa tapauksessa lietsoa muitakin käyttämään samoja, epärakentavia keinoja. Kuten eräässä toisessa kommentissani totesin; jostainhan MOT-dokumentinkin tyttö on alunperin saanut päähänsä että haluaa juuri syömishäiriön. Entäpä jos hänellä ei olisi ollut kuvaa, että sillä saa huomiota ja paapomista? Olisiko hän koskaan alkanut tietoisesti tavoittelemaan sairautta ja ylläpitämään oireilua? Emme voi tietää, mutta uskallan epäillä asiaa.

      Linkkaamassani videossa puhuja on sitä mieltä, että anoreksiaan pitäisi suhtautua kepeämmin. Hän kertoo, että kauhistelu ja passaaminen vain ylläpitivät aikoinaan hänen oireiluaan. Videolla puhuu siis kokemusasiantuntija.

      Itseäni lähinnä inhottaa, että meistä syömishäiriöisistä maalaillaan jotain enkeleitä. Haluan olla tavallinen ihminen siinä missä muutkin, en mikään erityisherkkä, kiltti tai perfektionisti vain diagnoosin takia.

      Loppuun vielä kysymys; Pitäisikö mielestäsi oireilun tietoisella opettelemisella ja ylläpidolla, jotta saisi olla syömishäiriö diagnoosin alla, olla eri diagnostinen nimi kuin syömishäiriöllä jonka kantaja ei itse ole koskaan pyrkinyt syömishäiriöön eikä tietoisesti ylläpidä oireilua siksi että "toimin näin koska syömishäiriödiagnoosin saadakseni minun täytyy"? Toivottavasti sait kiinni ajatuksestani. Tarkoitan lähinnä sen kaltaisia tapauksia, mistä tässä on puhuttu.

      http://omilla-rajoilla.blogspot.fi/2011/09/naemma-en-valttynyt-miljoonilta.html?m=1

      Poista
    3. Hei! Tiedoksi tähänkin kommenttiketjuun, että hahmottelemme Pian kanssa tämän keskustelun innoittamana laajempaa aihealueen tarkastelua. Julkaisemme jossain vaiheessa aiheesta joko blogikirjoituksen tai sitten vastauksen tähän ketjuun.

      Terveisin,

      Venla Eronen

      Poista
    4. Pahoin pelkään, että tulossa taas semmosta matskua että herkät teinitytöt saa lisäyllykkeitä tavotella anoreksiaa...

      Poista
    5. Eli puolustuspuhetta siitä kuinka anorekikko kaipaa ympärilleen silityksiä ja pumpulia, joten niitä hänelle suotakoon. Anorektikot ovat epäitsekkäitä, herkkiä ja perfektionisteja; pahan maailman uhreja. Jne.
      Huomionhaku sairastuttamalla itsensä on aina väärä keino. Moni roikkuu kiinni oireissaan vain siksi, että saa sillä huomiota. Kiva sitten saada epilepsiat, osteoporoosit ja lapsettomuudet vain siksi, että se nyt vaan oli niin jännää alkaa anorektikoksi.

      Poista
  2. itselläni on toivoton tunne anoreksian parantumiseen kun yli 10vuotta sairastanut ja ikääkin yli 30vuotta. Onko mahdollisuuksia? Tällä hetkellä on epävarmuutta ja vaikea vastaanottaa apua. Apua on saatavilla mutta olen sen verran "itsepäinen" että haluan tehdä asiat itse ja selviytyä yksin.

    VastaaPoista