Edellisessä blogikirjoituksessamme vaikean anoreksian sairastanut Selviytyjä kertoi oman tarinansa. Tässä kirjoituksessa Selviytyjän matkaa seuranneena hoitavana henkilönä kerron omasta näkökulmastani miltä paraneminen näytti ulospäin.
Sain kunnian seurata Selviytyjän paranemismatkaa jo hänen sairautensa varhaisista vaiheista alkaen. Muistan vieläkin elävästi, kuinka hänestä alusta saakka välittyi mahtava päättäväisyys. Hän istui ensimmäisissä tapaamisissamme selkä suorana tuolin reunalla ja kävi keskusteluja kanssani monisanaisesti. Sairauden alkuvaiheessa tuo päättäväisyys oli vielä voimakkaasti sairauden palveluksessa. Minusta vaikutti siltä, että tuolloin Selviytyjä ei vielä oikein osannut erotella itseään ja sairauttaan toisistaan, vaan koki sairauden äänen totuutena, jota oli pakko noudattaa. Noudattamatta jättäminen oli pelottavaa, turvatonta ja nosti pintaan sietämättömän ahdistuksen. Ainoa tapa saada pelko hellittämään, oli tehdä niin kuin sairaus sanoi.
Vuosien varrella ehdimme tavata varmasti satoja kertoja ja pohtia sairastumisen syitä, taustoja sekä ennen kaikkea keinoja päästä siitä eroon. Toisinaan Selviytyjä pystyi kertomaan rehellisesti vaikeudestaan vastustaa sairauden ääntä, toisinaan totuuden kertominen oli liian vaikeaa ja tuli esille vasta hieman myöhemmin. Minusta vaikutti, että hän pelkäsi tuottavansa minulle pettymyksen, jos hän ei ollutkaan onnistunut toimimaan sopimallamme tavalla. Ehkä mukana oli myös hieman häpeää epäonnistumisesta.
Vaikka sairaus seurasi Selviytyjää yli kaksikymmentä vuotta, hän ei koskaan näyttänyt luovuttavan elämänsä suhteen eikä hänen peruspositiivinen asenteensa ja toiveikkuutensa koskaan näyttänyt kokonaan katoavan. Tässä varmasti osaltaan auttoi myös läheisten jatkuva tuki ja loppumaton rakkaus. Raskaita kausia toki oli monia ja erityisesti hyviä vaiheita seuraavat voinnin heikkenemiset näyttivät olevan erityisen kovia kolauksia. Huonossa vaiheessa anoreksia vei hänet täysin mukanaan pakottaen Selviytyjän uhraamaan arkensa sairauden palvelemiseen. Aina voinnin kohetessa elämänilo oli kuitenkin heti kulman takana ja Selviytyjä halusi tarttua elämäänsä välittömästi kaksin käsin.
Vuosien aikana sain seurata läheltä Selviytyjän elämän tärkeitä vaiheita. Ensimmäiset seurustelut, koulun loppuminen, ammatinvalinta ja kotoa poismuuttaminen olivat muutamia merkittäviä kilometripylväitä. Näihin kohtiin mahtui paljon iloa, innostusta ja kiitollisuutta elämän eteenpäin menemisestä. Selviytyjä eleli sinnikkäästi elämäänsä, vaikka anoreksia jatkuvasti sitä varjostikin ja vaati tekemään suuria uhrauksia päivittäin. Hän ikään kuin sinnitteli kohti haluamaansa elämää ja samalla yritti pitää kaiken nielevää kiusaajatyrannia tyytyväisenä.
Vuosien varrella keskusteluissamme Selviytyjän kanssa alkoi sairauden äänen lisäksi kuulua yhä vahvemmin myös terveen puolen ääni. Se ihmetteli yhdessä kanssani miksi ihmeessä on niin vaikeaa antaa paranemisen tapahtua. Itsesyytökset tulivat toisinaan voimakkaina, kun halu paranemiseen alkoi olla suuri, mutta ahdistus ja pelot vielä estivät vastustamasta anoreksian imua täysin voimin. Tässä vaiheessa anoreksian toiveiden noudattaminen suututti terveen puolen ja terveen puolen kuunteleminen suututti anoreksian. Missään ei enää oikein ollut rauhaa ja kahden maailman välillä tasapainoilu kävi todella hankalaksi.
Selviytyjää näytti alkavan todella suututtaa se, että anoreksia piinasi hänen elämäänsä vuosi vuoden jälkeen. Hän huomasi, että niin kauan kun hän aina antaa periksi anoreksian houkutuksille ja vähentää ruokamäärää ahdistuksen käydessä liian voimakkaaksi, hän ei pääse paranemisessaan eteenpäin. Niinpä hän alkoi sinnikkäästi pitää kiinni ravitsemusterapeutin kanssa sopimastaan ruokalistasta riippumatta siitä miltä tuntui. Hänen painonsa alkoi nousta hiljalleen ja tämä tuntui äärimmäisen pelottavalta. Kaiken pelon ja ahdistuksen keskellä hänellä näytti olevan yksi oljenkorsi, josta hän ei päästänyt irti tiukimmassakaan tilanteessa: ”ruokamäärää en vähennä vaikka mikä olisi”. Muistan sen ahdistuksen voimakkuuden, kun paino nousi, vaikka sille ei ollut loogista selitystä sekä sen itkun ja kauhun, joka siitä seurasi. Ja sen rohkeuden määrän, kun Selviytyjä ei edelleenkään antanut anoreksialle periksi eikä vähentänyt ruoan määrää. Näin paino pääsi vähitellen normalisoitumaan ja ensimmäistä kertaa täysin omassa varassa.
Sitten elämään tuli se suurin rakkaus. Se näytti sinetöivän jo ennestään vakuuttavan paranemisprosessin. Rakkauden myötä tuli elämänilo, usko huomiseen ja jonkinlainen elämän täyttymys. Oli mahtavaa katsoa, kuinka kaiken tämän käsittämättömän kärsimyksen jälkeen Selviytyjää kohtasi näin suuri onni, jonka hän omalla päättäväisyydellään, sinnikkyydellään ja uskomattomalla rohkeudellaan sai itse aikaan.
Jonkin ajan kuluttua tästä Selviytyjä lähetti minulle mahtavan ilouutisen ja kertoi ensimmäisen lapsen olevan tulossa ja nyt tätä kirjoitettaessa jo toinenkin lapsi on saapunut. Kolme ihmettä: äiti ja hänen kaksi lastaan.
Selviytyjän tarina osoittaa, että koskaan ei pidä luopua toivosta. Anoreksian voi voittaa riippumatta siitä, kuinka kauan se on kestänyt ja kuinka vaikea se on ollut. Avainasia on olla koskaan lopullisesti luovuttamatta ja nousta jokaisesta alhosta sinnikkäästi ylös, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Uudelleen ja uudelleen, kunnes se lopulta onnistuu.
Lämmöllä, toiveikkaana ja täynnä ihailua,
Pia Charpentier
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti