Syömishäiriö ilmenee vaatetuksenkin kautta

Syömishäiriö ujuttaa lonkeronsa laajasti elämän eri osa-alueille. Syömisen lisäksi pukeutuminen voi yllättävästi tulla osaksi oirehdintaa. Sitä joudutaankin usein käsittelemään hoidon aikana monenlaisista näkökulmista.

Erityisesti anoreksiaan liittyy usein virheellinen uskomus, jonka mukaan palellessa keho laihtuu nopeammin. Ei siis ole tavatonta, että sairastunut haluaa kulkea liian vähissä vaatteissa talvipakkasilla ja kylmettää huoneensa. Toisten mielestä lämmin olo voi tuntua ahdistavalta ja likaiselta, minkä vuoksi he haluavat mieluummin palella. Joillekin kyse on myös itsensä rankaisemisesta – sairastuneella voi olla kokemus, että ei ole ansainnut miellyttävää lämpöä.

Usein törmää myös siihen, että keho päällystetään isoilla vaatteilla ja usealla vaatekerroksella. Monilla tässä on taustalla massiivinen kehohäpeä, minkä vuoksi syntyy tarve piilottaa oma keho katseilta. Toisilla runsaan pukeutumisen taustalla on aliravitsemustilan aiheuttama palelu ja toisilla puolestaan ajatus hikoilun laihduttavasta vaikutuksesta.

Monilla ilmenee myös vaikeutta heittää vanhoja, kuluneita ja rikkinäisiä vaatteita pois. Osaston käytävillä sipsutellaan esimerkiksi rikkinäisissä sukissa ja reikäisissä housuissa. Tässä on taustalla usein arvottomuuden tunteita itseen liittyen ja kokemus, ettei ansaitse pitää ehjiä ja kauniita vaatteita. Joskus syömishäiriötä sairastava säilyttää myös toipumisen myötä liian pieneksi jääviä vaatteita, joiden avulla hän pyrkii ahdistuneena seuraamaan kehonsa muutosta tai pitää niitä muistutuksena, mihin painoon haluaisi palata, jos hoitotaho ei olisi laihduttamista estämässä.

Osalle syömishäiriöitä sairastavia oma ulkomuoto on puolestaan niin tärkeä, että vaatteisiin tuhlataan suuria summia rahaa jopa pakkomielteisesti. Kaapit täyttyvät vaatteista ja rahaongelmatkaan eivät ole harvinaisia. Vaatteilla sairastunut yrittää parantaa omaa käsitystään itsestä. Vaikka monille terveistäkin vaatetus ja muoti ovat iso ja tärkeä osa omaa itsetuntoa, voi syömishäiriöön sairastuneella tämä kasvaa kohtuuttomiin mittakaavoihin.

Sukupuoleen liittyvät näkökulmat voivat myös joskus olla pukeutumiseen liittyvien haasteiden takana, erityisesti tytöillä. Naiseksi kehittyminen voi esimerkiksi olla niin pelottavaa, että sairastunut ei halua hankkia itselleen rintaliivejä. Pukeutuminen voi olla miesmäistä tai sporttista, missä ei tietenkään normaalisti ole mitään vikaa, mutta kun taustalla pukeutumista ohjaakin inho ja pelko, niin silloin asiaan on hyvä paneutua syvemmin ja yhdessä pohtia olisiko aihetta lähteä hakemaan muutosta.

Vaatetus voi siis kertoa paljonkin syömishäiriön aiheuttamasta ajattelusta. Sen vuoksi siihen kiinnitetäänkin hoidossa usein huomiota ja joskus puututaankin. Sairastuneen kanssa tulee pohtia ydinajatuksia toimintatapojen taustalla. Puuttuminen ei sinänsä ole mikään maailman helpoin asia, sillä siinä hoitotaho joutuu miettimään paljon eettisiä ja itsemääräämisoikeuteen liittyviä näkökulmia sekä tietenkin sitä, milloin kyse on syömishäiriöstä ja milloin ihmisen todellisesta mieltymyksestä.

Vuosien saatossa osastolla työskennellessäni olen huomannut, että matalin kynnys pukeutumiseen puuttumiseen on itsensä kylmettämisen yhteydessä. Asia otetaan kauniisti puheeksi omahoitajakeskusteluissa. Tarkoituksena on ymmärtää liian vähäisen pukeutumisen taustoja ja lähteä sitä kautta miettimään keinoja asian työstämiseen. Useimmat potilaat ovat kuitenkin vastahakoisia tunnustamaan, että hänellä olisi kyseisessä asiassa mitään ongelmaa. Henkilökunta on kuitenkin velvollinen huolehtimaan toipuvien hyvinvoinnista ja terveydestä, joten vaikka emme pukeutumiseen osastolla ollessa puuttuisikaan, voidaan osaston ulkopuolisia menoja rajata, mikäli vaatetus ei ole sään ja lämpötilan mukaista. Yleensä asia korjaantuu pikkuhiljaa toipumisen edetessä ja toipuva saattaa alkaa muuttaa pukeutumistaan myös osastolla ollessaan.

Väljään ja kerrospukeutumiseen puututaan harvemmin, kuin kylmettämiseen tähtäävään pukeutumiseen. Aliravitsemuksesta johtuvan palelun vuoksi olisi kohtuutonta pyytää sairastunutta pukeutumaan toisin. Silloin parempi lähestymistapa on tietenkin ravitsemustilan korjaaminen. Jos taas ylisuuriin vaatteisiin pukeutumisen taustalla on enemmän kyse itseinhosta, niin silloin itsetunto- ja kehonkuvatyöskentely ovat paikallaan. Kun oman itsen alkaa nähdä positiivisemmin, muuttuu toipuvan pukeutumistyyli usein pikku hiljaa itsestään siihen suuntaan, missä toipuva aidosti kokee viihtyvänsä. Toki mieltymyksenä voi todellakin olla pukeutuminen väljiin ja suuriin vaatteisiin, mutta kun itsetuntoa ja kehonkuvaa on saatu positiivisemmaksi, toipuva tekee päätöksen silloin pukeutumisestaan terveeltä pohjalta ja mieltymyksiään peilaten. Eipä siihen silloin ole kenelläkään mitään sanottavaa. Henkilökohtainen pukeutumismaku saa tietenkin olla ja siihen lämpimästi kannustammekin.

Liian pienien vaatteiden osalta toipuvia kannustetaan usein luopumaan kyseisistä vaatteista tai viemään ne ainakin osastolta pois. Kun alipainoon ei ole koskaan tarkoitus palata, ei kyseisten vaatteiden säilyttämisessä ole toipuvalle hyötyä. Ne aiheuttavat usein vain turhaa ahdistusta ja toimivat keinona pitää kiinni oman kehon kriittisestä tarkastelusta. Väittäisin, että tervekin ihminen saa jonkinlaisen kehoahdistuksen helposti, jos yrittää pukeutua liian pieniin vaatteisiin. Koska emme voi tietenkään ketään pakottaa vaatteista luopumaan, on aihetta lähestyttävä kannustuksen ja kehokuvatyöskentelyn keinoin.

Reikäisiin vaatteisiin puutumme hoidon aikana usein puheen tasolla. Ohjaamme syömishäiriötä sairastavaa huomaamaan, että olisi ehkä aika heittää rikkonainen vaate roskikseen. Keskustelemme omahoitajakeskusteluissa, mistä rikkonaisten vaatteiden pois heittämisen vaikeus johtuu. Jos kyse on omasta arvottomuuden kokemuksesta, niin yritämme mielikuvatyöskentelyn avulla tuoda esille, että jokainen ihminen on arvokas. Jos kyse on pihiydestä, saattaa lähestymistapa olla hyvin toisenlainen.

Pihiys on usein varsin syvälle juurtunut toimintatapa eikä se ole riippuvainen henkilön todellisesta varallisuudesta. Kyseessä ei siis ole pelkkä säästeliäisyys. Pihiys on usein huomattavan laaja teema hoidossa, sillä se voi äkkiä muodostaa toipumista hidastavan ja elämää rajoittavan esteen. Jos itseen ei voi sijoittaa rahaa, ei yleensä esimerkiksi omasta riittävästä ja monipuolisesta ravitsemuksesta huolehtiminenkaan ole helppoa, vaikka taustalla ei enää olisikaan niin selkeää syömishäiriöajattelua.

Pihiyden takaa löytyy usein syvempiä syitä. Rahan käyttäminen voi aiheuttaa vahvaa ahdistusta. Pihiyden tutkimisessa yksi keino onkin yrittää selvittää sen tausta-ajatuksia ja ohjata toipuvaa hyödyntämään erilaisia ahdistuksenhallintakeinoja. Pihiyden yhteydessä toipuva voi myös saada työstökseen heittää rikkinäiset vaatteet roskikseen ja sitten ostaa itselleen uusia vaatteita. Tämän jälkeen kokemuksesta keskustellaan ja mietitään mitä ajatuksia se herätti. Toteaisin kuitenkin, että pihiys on usein haastava teema. Muutos ei aina ole helppoa, sillä emme tietenkään voi ketään pakottaa heittämään esimerkiksi farkkuja roskikseen ja ostamaan uusia tilalle. Hoitotahon on kuitenkin varmistettava, että pihiys ei tule esteeksi ravitsemuksesta huolehtimiselle, joten esimerkiksi kotilomilla rahan käyttäminen ruokaan tulee onnistua ennen hoidon loppumista.

Puuttuminen vaatteiden jatkuvaan ostamiseen on myös hankala aihe. Siinä tulee vastaan nopeasti kysymykset ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Yleensä aihetta lähestytäänkin enemmin itsetunnosta keskustelun avulla sekä hoitajien omalla esimerkillä. Aina ulkoisen olemuksen ei tarvitse olla sitä parasta mahdollista. Toipuvaa yritetään auttaa rakentamaan itsetuntonsa positiivisemmaksi, sillä heikko itsetunto ei korjaannu, vaikka vaatteet olisivat kuinka hienoja tahansa. Shoppailun rajoittamiseen voidaan joskus päätyä, mikäli se on johtamassa taloudellisiin vaikeuksiin. Rajoittamisessa vaaditaan kuitenkin yhteisymmärrystä tai alaikäisen kohdalla vanhempien kanssa asiasta päättämistä.

Sukupuolisuuteen liittyviä vaateratkaisuja otamme kokemukseni mukaan harvemmin puheeksi. Aihetta lähestytään usein ennemminkin sukupuolisuuteen liittyvän keskustelun kautta, ei niinkään vaatteiden. Monesti tämä keskustelu johtaa lopulta siihen, että vaatevalintoja alkaakin ohjata todelliset mieltymykset, eikä ahdistus oman kehon sukupuoleen liittyvistä muutoksista. Hoitajat voivat myös lähteä toipuvan kanssa yhdessä ostoksille ja tukea esimerkiksi rintaliivien valitsemisessa.

Pukeutumiseen liittyy varmasti muitakin syömishäiriöiden yhteydessä esille tulevia näkökulmia, joita olemme Syömishäiriökeskuksessa vuosien varrella joutuneet miettimään. Puuttuminen ei ole missään tapauksessa helppoa hoitajalle – tai ei ainakaan itselleni – mutta joskus se tuntuu välttämättömältä, jotta syömishäiriöstä olisi mahdollista päästää irti kaikilla tasoilla.

Mitä mieltä sinä olet, tuleeko hoidon aikana käsitellä pukeutumista? Millaisissa tilanteissa puuttuminen on mielestäsi oikeutettua? Millaisia muita pukeutumiseen liittyviä asioita syömishäiriöihin voi mielestäsi liittyä?

Terveisin,

Venla Eronen