tag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post41739467019555014..comments2023-12-05T22:19:37.291+02:00Comments on Omenatupa: Johtuuko syömishäiriöiden sitkeys heikosta paranemismotivaatiosta?Syömishäiriökeskushttp://www.blogger.com/profile/05423497615760610560noreply@blogger.comBlogger3125tag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-50905502799446952842016-08-15T07:45:35.805+03:002016-08-15T07:45:35.805+03:00samalla linjalla kun edellinen anonyymi; syyllistä...samalla linjalla kun edellinen anonyymi; syyllistäminen on todella turhahduttavaa! minulla se ollut liikunnan tärkeyden epäily. Liikunta on elämäntapani ja harrastan sitä nautinnosta, ilosta ja koska se antaa niin paljon. Sitä ei kuitenkaan ymmärretä "pakkoliikuntaa se on" kommentteja tulee jatkuvasti. Myös eri ruokien pakottaminen ja ei ymmärretä etteivät kaikki(minä)pidä herkuista "tuo on vain sairauden tuomaa tunnetta" oikeasti vaan että se olisi sairauden syy. Eivät kaikki terveet pidä suklaastakaan! Ja tuo ruokien vaihtelu ei todellakaan ole normaalia, useimmat syö joka aamu puuroa ja sitä ei pidetä normaalina että syödään päivittäin samoja ruokia. Ei normaalielämässä ole aikaa tehdä joka päivä eri ruokia.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-76870943469893402532016-08-06T19:28:37.720+03:002016-08-06T19:28:37.720+03:00Kiitos ajatuksia herättävästä blogi kirjoituksesta...Kiitos ajatuksia herättävästä blogi kirjoituksesta. Itse vakavasti syömishäiriöisenä ja monenlaista hoitoa saaneena luin todella antaumuksella kirjoituksesi. <br />Pahinta omalla kohdallani on ollut jatkuva syyllistämisen tunne. Niin sanotut hoitomotivaatio keskustelut ovat lähinnä motkotusta (julkisella puolella). Aina sanotaan etten halua parantua, kun en pysty sitoutumaan kaikille samaan ateriasuunnitelmaan. Eri asiat ovat eri potilaille vaikeita, esim. syömättömyyden syy ei aina ole lihomisen pelko, vaikka sitä onkin ehkä vaikea ymmärtää. Osastohoidossa joutuu usein syömään hyvin sekalaisesti koostettu päivän ateriasuunitelma, jotta vaadittava kalorimäärä saataisiin täyteen. Täysin normaalikaan ihminen ei joudu syömään jatkuvasti vaihtelevia aamiaisia ja esim. raakoja kakkuja ja hedelmiä sekaisin. Tällä kuulemma pyritään monipuolistamaan syömishäiriöisen ruokailutottumuksia. Itseni se on vain saanut vihaamaan ruokaa enemmän.<br />-Ei ihme ettei osastohoidossa niin sanottuja aikuisia näykkään. Jotain muutoksia hoitokäytänteisiin pitäisi tehdä, esim. potilas mukaan ateriasuunnitelman tekoon.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-25087476106774697372016-08-05T11:10:49.268+03:002016-08-05T11:10:49.268+03:00Ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos! Ehdotus, et...Ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos! Ehdotus, että sana motivaatio jätettäisiin pois, on mielenkiintoinen. Se tosiaan saattaisi hyödyttää (julkista) hoitotahoa, jossa termiä käytetään tuomitsemaan sen välillä, kuka saa hoitoa ja kuka ei. Joskus suorastaan tuntuu siltä, ettei muutoksen ja syömishäiriön dynamiikkaa siellä ymmärretä ollenkaan.<br /><br />Toisaalta sana "motivaatio" kuvaa sitä voimaa, joka antaa ihmiselle energiaa tehdä muutoksia. Motivaatio ei sinänsä vaadi rohkeutta, vaan se on pakottava tarve saada jotain aikaan vaikka pelottaisikin. Rohkeus sanana voi toisaalta sekin olla liian poissulkeva, jos se sekotetaan pelottomuuteen.<br /><br />Kyllä, paraneminen on motivaatioasia. Tosin osa motivaatiosta voidaan etenkin alaikäisillä tuoda ulkoapäin (mm. rajoittamalla, palkitsemalla) siinä vaiheessa, kun sitä sisäisesti ei vielä löydy. Täysi-ikäisillä tämä on vaikeaa, koska sairaudentunnottomankin ihmisen itsemääräämisoikeutta pidetään itseisarvona, vaikkei tämä ehkä edes ymmärtäisi mitä pahaa on itselleen tekemässä.<br /><br />Ihmisen mieli on siitä jännä, että puntari hyötyjen ja haittojen välillä on todella tarkka. Motivaatio ja draivi tehdä muutoksia kasvaa, kun vaaka alkaa painua hyötyjen puolelle. Olen sitä mieltä, että motivaation vaalimiseksi pitäisi kaikille syömishäiriön kanssa tekemisissä oleville - myös läheisille - opettaa motivoivan haastattelun perusteita. Kyseessä kun ei ole mikään rakettitiede, mutta sen avulla (jopa vain 5-10 min päivässä) voidaan selvästi auttaa sairastuneen oman sisäisen motivaation kasvattamisessa ja puntarin kallistamisessa toipumisen hyötyjen puolelle.<br /><br />Keinottomuus tulee usein siitä, että hoitohenkilökunnan antamat ehdotukset ovat aivan liian valtaisia toteuttaa. Sitä paitsi ne antaa henkilö, jolla ei itse välttämättä ole omakohtaista kokemusta syömishäiriöstä. Itse olen havainnut paljon hyödyllisemmäksi lähestymistavaksi kysyä "miten ajattelit että ratkaisisit tämän ongelman?" Ja sitten syntyneestä keskustelusta poimitaan kaikki muutospuheeseen viittaava. Tehokkainta on, jos sairastunut itse löytää toimivan ratkaisun ongelmaansa! Lisäksi auttajan olisi syytä muistuttaa pienten askeleiden tärkeydestä sekä auttaa pitämään mielessä jo aikaan saadut muutokset. Kokonaiskuva!!!<br /><br />Itse olen muuten sitä mieltä, että toipumisessa vaikeinta ei ole muutosten tekeminen, vaan tehtyjen muutosten ylläpito! Ylläpitovaihe muuten puuttuu ansiokkaasta syömishäiriön vaiheet -kaaviosta kokonaan? Kuuluu kuitenkin transteoreettiseen muutosmalliin, ja on usein se kompastuskivi, joka saa aikaan relapsin.<br /><br />Toipumisessa motivaatio on tärkeää, mutta terveenä pysymisessä ja relapsin estämisessä mielestäni tärkeintä on tietoisuus (omasta syömishäiriöstä, sitä ylläpitävistä ja sille altistavista tekijöistä)! Olisikin kiva kuulla Sinun näkemyksesi asiasta. Nyytin äitihttps://www.blogger.com/profile/09277158757503261751noreply@blogger.com