tag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post7171570507650100056..comments2023-12-05T22:19:37.291+02:00Comments on Omenatupa: Syömishäiriöiden maailma ei ole kadehdittavaSyömishäiriökeskushttp://www.blogger.com/profile/05423497615760610560noreply@blogger.comBlogger5125tag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-9352358741622970722016-09-03T11:32:27.342+03:002016-09-03T11:32:27.342+03:00Eräs läheiseni on sairastanut syömishäiriötä jo pa...Eräs läheiseni on sairastanut syömishäiriötä jo parikymmentä vuotta. Alkoi bulimialla ja liukui anoreksiaan. Nyt tällä 36-vuotiaalla on todettu osteoporoosi ja jatkuvat kivut kropassa estävät kaiken liikkumisen. Melkein vessaankaan ei pääse kivuiltaan. Syömishäiriöstään ei tämä henkilö suostu puhumaan lääkärille lainkaan, eikä hoitoon voi aikuista pakottaakaan. Surullista katsoa vierestä kun älykäs ja lahjakas ihminen riuduttaa itsensä hengiltä. Lopun alku on tässä. odotan vaan soittoa milloin häntä ei enää ole.<br />Romantisoitu kuva on tuosta elämästä kaukana...Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-5954473472220059362016-09-02T22:44:31.842+03:002016-09-02T22:44:31.842+03:00Jos tässä on kyse nyt mm. tapauksesta jonka äidilt...Jos tässä on kyse nyt mm. tapauksesta jonka äidiltä on tullut haastatteluja (?) niin pakko sanoa, että niissäkin tuli esiin jonkinlainen mm. letkuihin "pääsemisen" ihannointi/pohjakosketuksen tavoittelu; tyttären puolelta siis. Päiväkirjamerkinnät halusta hommata anoreksia jne. <br /><br />Pitäisi miettiä vähän omaa napaansa pidemmälle asioita, vaikka loppupeleissä ei sitä edes omaa parastaan oikeasti ajattele kun pitää huonoa kuntoa hienona meriittinä. Vaikka parantuisi syömishäiriöstä (tai lopettaisi sairauden tavoittelun ja tietoisen käytöksen kuin syömishäiriöiselle olettaa kuuluvan) niin vaurioita voi jäädä kehoon pysyvästi. Monet näkyvät ehkä vasta vuosien päästä...esim. siinä vaiheessa kun/jos lastenhankinta tulee ajankohtaiseksi. En sitten tiedä onko tästä mitään hyötyä, mikäli tätä eksyy lukemaan joku joka mahdollisesti romantisoi sairautta, mutta minäkin haluan muistuttaa läheistenKIN kärsimyksestä.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-76027558919446047982016-09-02T18:18:40.152+03:002016-09-02T18:18:40.152+03:00Itseäni harmittaa myös se, että esim. tuon ylempän...Itseäni harmittaa myös se, että esim. tuon ylempänä mainitun MOT-Anorektikko apua ohjelman haastattelun takia joillekin on tullut se harhaluulo, että syömishäiriö olisi aina itse tavoiteltu ja tarkoituksella hankittu "saavutus". Näin ei todellakaan ole (uskallan väittää juuri koskaan), vaan sairastuminen tapahtuu vahingossa. Syömishäiriön tavoittelu on julma ja surullinen tapa huomion saannille. Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-1210119402275115482016-09-02T15:49:25.932+03:002016-09-02T15:49:25.932+03:00Kiitos tästä kirjoituksesta! Monta kertaa on tullu...Kiitos tästä kirjoituksesta! Monta kertaa on tullut mietittyä ovatko ihmiset oikeasti niin järjettömiä, että ajattelevat syömishäiriön tai syömishäiriöisen vartalon olevan jotenkin ihailtavaa. Olen itse melko varma, että olen sairastanut syömishäiriön, että olen edelleen enemmän tai vähemmän sen otteessa ja että ne sairaat ajatukset ottavat edelleen ajoittain vallan. Silti jopa pahimpina aikoina ympäröivät ihmiset näkivät lähinnä laihan tytön, nuoren naisen, jonka hoikkuudessa oli jotain ihailun aihetta. "Oot mallinmitoissa" ne sanoivat, ihan kuin sairaalloisessa laihuudessa olisi jotain kunniallista. Samaan aikaan he eivät kuitenkaan tienneet, kuinka sairas ajatusmaailma tuon vartalon takaa löytyi. Kuinka aina oli kylmä, kuinka koskaan ei ollut nälkä ja kuinka aina oli sellainen olo, että hyi kun on lihava ja pakko saada painoa pois. Heille olin kaunis, mallinmitoissa, jotakin mitä kuului ihailla ja ihannoida - vaikka totuus oli se, että olin sairas ja tarvitsin kipeästi apua, mutta sairauteen eksyneenä on sitä osannut pyytää. <br /><br />Samaa se on edelleen. Ihmiset ihailevat, kuinka olen hoikka, kritisoivat sitä, että "sun mahas pömpöttää" ja voihkivat, kuinka haluaisivat näyttää itse samalta, olla yhtä laiha. Vaikka totuus on se, että syömishäiriö kummittelee edelleen nurkan takana. Juuri ja juuri normaalipainon rajoilla oleva paino tuntuu silkalta lihavuudelta, olo on ruma ja vastenmielinen, oma keho ei tunnu omalta, koska painoa on liikaa, kuinka sitä on aina liikaa. Silti ihmiset ympärillä näkevät vain nuoren naisen, jonka hoikkuus on jotenkin ihailtavaa.<br /><br />Tuntuu, että nykyinen laihuuden ihannoimisen kulttuuri tekee kaikesta vaikeampaa niille, jotka ovat sairastuneet syömishäiriöön. Laihuutta kadehditaan, vaikka siinä ei ole mitään kadehdittavaa. Syömishäiriöisiä kadehditaan, koska laihuutta pidetään ihanteena, jonakin saavutuksena, jolla voi rehennellä ympäristölle, kuinka "pääsin osastolle, kun olen sairas". Samalla ei ymmärretä sitä, että joillekin se on todellisuutta. <br /><br />Syömishäiriössä ei ole mitään kadehdittavaa, mitään romanttista tai ihannoitavaa.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4247035516585282347.post-19122298326188692622016-09-02T14:57:32.412+03:002016-09-02T14:57:32.412+03:00Sehän se hirveintä onkin, että on lukenut näitä ha...Sehän se hirveintä onkin, että on lukenut näitä haastatteluja (mm. MOT), joissa haastateltavat ovat kertoneet tavoitelleensa sairautta saadakseen huomiota ja osastokeissit ovat olleet meriittejä "jes nyt olen sairas kun pääsen osastolle". Sellainen kuulostaa vain todella itsekeskeiseltä, sillä kuten tässä kirjoituksessakin esille tuodaan - kyse ei ole vain syömishäiriöisestä, läheisetkin kärsivät ja paljon. Kannattaa siis miettiä tarkkaan ennen kuin alkaa sairautta itselleen meriittinä tavoittelemaan. Anonymousnoreply@blogger.com